Onko tämä normaalia raskausajan hormoonien heittelyä vai

vai onku mulla joku masennus iskenyt?

Tuntuu vaan, että kaikki on hullusti. Odotan toista lastamme ja tuntuu, että mieheni on jättänyt minut yksin. Tekee töissä pitkää päivää ja viikonloput häipyy juopottelemaan tai vaan kavereilleen kylään. Ei sovi mitään yhteisiä kyläilyjä vaan aina menee yksin. Muutimme siis halvempien asuntojen perässä uudelle paikkakunnalle pari vuotta sitten kun esikoinen syntyi. Ei vaan tunnu ymmärtävän yksinäisyyttäni täällä.

Tuntuu, että meillä on kokoajan jotakin känää tyhjästä. Kodin siivoukset ym. Tai ei vaan toivota hyvää yötä nukkumaan mennessä. Silleen, että jää jotenkin huono fiilis aina kuluneesta päivästä. 

Minusta tuntuu, että juttuni ei kiinnosta häntä. Esim, kun juttelen illalla hänelle, ei hän vaivaudu kääntämään päätään läppäriltä. Ja saatan saada vastaukseksi jonkun murahduksen tai "älä minulta kysy kun en osaa ongelmias ratkasta". 

Tällainen alkoi pari kuulautta sitten ja tuntu vain pahenevan. 

No nyt minusta tuntuu, että alan itkeä ja ehkä vaan pahennan asiaa olemalla naama "väärin päin". Tuntuu vaan, että masentaa ja kiukuttaa. Ja että ei ole ketään kelle purkaa pahaa oloa. Ja mietin vaan kokoajan, että liioittelenko kaiken ja vääristelen asiat mielessäni ja onko minuun iskenyt masennus vai hormoonimyrsky.

Tuntuu vaan, että kaikki on niin rankaa, etten jaksa kodista pitää huolta tai itsestäni. En jaksa enää meikata, laittaa tukkaa (edes värjätä). Vaikuttaako tämä peilinä mieheeni vai onko mies se kaiken pahan alku ja juuri?

Pakko vaan purkaa johonkin.