Miksi lapsi valehtelee koko ajan?

Lapseni valehtelee myös. Kolmannen luokan opettaja sanoi jäekuttyneensä, kun lapseni valehteli ja katsoi samalla silmiin.

En tiedä sitten, yrittääkö salata todella oman minänsä, kuten akemiu kirjoittaja kirjoitti.

Lapseni kaveri valitettavasti niin ikään syyttelee kavereita (myös siis omaa lastani) kaikesta. Jos ovat yhdessä tehneet jotain kiellettyä, niin pokkana yrittää sälyttää syyn yksin toisen niskaan.

Tälle lapselle ei ole pidetty johdonmukaista kasvatusta, vaan esim. pahantekotilanteissa joko jätetty noteeraamatta tai sitten huudettu (tunnen vanhemmat siis ennestään).

Olen jo alkanut rajoittaa lapseni yhdessäoloa tuon lapsen kanssa. Ja lapselleni joutunut myös opettamaan, että minkälaisia ovat hyvät kaverit, eli hyvät kaverit eivät yritä sälyttää kaikesta syytä toisen niskaan päästäkseen itse pälkähästä.

Minä valehtelin lapsena siksi, että en saisi isältä hirveitä huutoja. Mistään ei ikinä keskusteltu, vaan aina sai sellaiset huudot että ikkunat helisi. Eipä paljon kannustanut kertomaan totuutta sellainen. Valehtelin tosi paljon, pienistä ja isoista asioista.

Sisko oli tuollainen patologinen valehtelija varhaisteinistä alkaen. Kun aikuistui niin valheet kasvoivat siihen mittakaavaan, että siitä koitui konkreettista taloudellista vahinkoa. Jälkikäteen mietin että rauhoittiko hän omatuntonsa valeilla liiankin tehokkaasti. Vika kun ei ollut koskaan hänessä ja tuntui itse uskovan ettei ollut, vaikka valheet sotkivat asioita. Kun tuli perhettä, muuttui vastuullisemmaksi.

Kannattaa heti alkaa kitkemään tuota valehtelua pois ja tehdä heti alkuunsa selväksi, että tiedät lapsen valehtelevan. Minulla on kaveri, joka valehteli ihan "lämpimikseen", esim. valkoisia valheita tilanteissa, joissa niillä ei ollut mitään merkitystä. Näin jälkeenpäin ajateltuna hän varmaan yritti vaikuttaa mielenkiintoisemmalta ja hauskemmalta kertomalla kommelluksia, joita oikeasti ei ollut tapahtunut. Räikeimpänä tapauksena alkoi kertoa tarinaa henkilölle, jolle tuo tapaus oli oikeasti alunperin käynyt! Tapa on jäänyt pois, tai ainakin vähentynyt, kun hänelle alettiin huomauttaa aina, kun ei puhunut totta. 

Tiedän samanlaisen tapauksen, mutta erona se, että perheen äiti on lähes patologinen valehtelija, joten heillä se on varmaan geeneissä.

Onko ap:n suvussa joku samanlainen?

Vierailija kirjoitti:

Halaa sitä, ei tarvi sanoa mitään. Halaat joka päivä ja kerrot että rakastat, isä myös.

Kun ei selvästikään mikään muu tehoa niin kokeilkaa.

Voitte olla ystäviä tai vihollisia, siis niin se lapsi sen näkee. Lopettakaa taistelu.

Ei tarvitse moittia valehtelusta? Halaa vaan ja hyväksyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halaa sitä, ei tarvi sanoa mitään. Halaat joka päivä ja kerrot että rakastat, isä myös.

Kun ei selvästikään mikään muu tehoa niin kokeilkaa.

Voitte olla ystäviä tai vihollisia, siis niin se lapsi sen näkee. Lopettakaa taistelu.

Ei tarvitse moittia valehtelusta? Halaa vaan ja hyväksyy?

Joskus se ihan oikeasti on välivaihe joka on käytävä läpi jos lapsi ei ole oppinut erottamaan hänen persoonaansa ja hänen toimintaansa kohdistuvaa torjuvaa käytöstä.

Terv. käytöshäiriöisten kanssa työskentekevä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halaa sitä, ei tarvi sanoa mitään. Halaat joka päivä ja kerrot että rakastat, isä myös.

Kun ei selvästikään mikään muu tehoa niin kokeilkaa.

Voitte olla ystäviä tai vihollisia, siis niin se lapsi sen näkee. Lopettakaa taistelu.

Ei tarvitse moittia valehtelusta? Halaa vaan ja hyväksyy?

Joskus se ihan oikeasti on välivaihe joka on käytävä läpi jos lapsi ei ole oppinut erottamaan hänen persoonaansa ja hänen toimintaansa kohdistuvaa torjuvaa käytöstä.

Terv. käytöshäiriöisten kanssa työskentekevä

Avaas lisää, kiinnostaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halaa sitä, ei tarvi sanoa mitään. Halaat joka päivä ja kerrot että rakastat, isä myös.

Kun ei selvästikään mikään muu tehoa niin kokeilkaa.

Voitte olla ystäviä tai vihollisia, siis niin se lapsi sen näkee. Lopettakaa taistelu.

Ei tarvitse moittia valehtelusta? Halaa vaan ja hyväksyy?

Joskus se ihan oikeasti on välivaihe joka on käytävä läpi jos lapsi ei ole oppinut erottamaan hänen persoonaansa ja hänen toimintaansa kohdistuvaa torjuvaa käytöstä.

Terv. käytöshäiriöisten kanssa työskentekevä

Avaas lisää, kiinnostaa!

Lapsen pitää tietää, että aikuinen on hänen puolellaan, hyväksyy ja välittää kaikista tehdyistä virheistä huolimatta. Ilman tätä lapsi ei lähde työskentelemään aikuisen kanssa kohti parempaa vaan jatkaa kipuiluaan ja oireiluaan. Vasta kun lapsi tuntee että hänellä on aikuisen silmissä arvo ja että aikuinen on häntä varten, hän uskaltaa ehkä lähteä tutkimaan ja paljastamaan mitä oman käytöksen takana on, ja alkaa uskoa siihen, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa saamaansa palautteeseen eikä tuloksena ole aina kakkaa niskaan. Vasta kun on se fiilis että aikuinen haluaa auttaa eikä hylätä, uskaltaa olla olematta niin pirun uhmakas ja vasta kun tuntuu että joku kuuntelee kun puhut, uskaltaa lakata kirkumasta. Tämä siis käytöshäiriöisistä joiden tilanteen taustalla on "rakkaudettomuutta" ja täyttymättä jäänyttä nähdyksi tulemisen tarvetta, mikä ei kata kaikki käytöshäiriöisiä enkä tiedä liittyykö ap:n tilanteeseen mitenkään. Aika nuoretkin lapset osaa muuten lopulta eritellä miksi törttöilevät miten törttöilevät, kunhan uskaltavat jutella jonkun kanssa, ja sieltä ne löytyy ne ratkaisutkin.

Lapsella on oikeus siihen että aikuinen asettaa rajat, suuttuu tarvittaessa ja näyttää tyytymättömyytensä, ilman näitä lapsen on ihan mahdoton kasvaa toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi. Mutta nuo ei riitä, vaan siellä pohjana pitää olla se kohdatuksi ja arvostetuksi tulemisen tunne, joka helposti lähtee murenemaan silloin kun perheissä ajaudutaan epäluottamuksen ja syyttelyn tielle. Joskus pitää ensin nähdä se lapsi oireen takana ja halata ja helliä sitä kaikessa rauhassa, ennen kuin yhdessä käydään sen oireen kimppuun.

Loppuun omakohtainen anekdootti. Tuli kerran teininä humalassa ja itkien kotiin, poikahuolia jotka olivat silloin maailmaa suurempia. Vanhempani olivat tiukkoja kasvattajia eikä minulle ollut mitenkään epäselvää mitä he asiasta ajattelivat, ei sitä tarvinnut kertoa, tiesin mokanneeni. Mutta suuttumisen sijaan äitini tuijotti minua vähän aikaa, talutti sitten sohvalle istumaan, toi lasin vettä ja Jaffa-keksejä ja istui viereen ihan hiljaa, sanomatta mitään, sen näköisenä että hänellä on kaikki maailman aika kuunnella jos haluan jotain kertoa. Se oli ihan ehkä vaikuttavin ja kasvattavin kokemus nuoruusiässäni, ja vaikutus omanarvontuntooni ja tulevaan päihteidenkäyttööni oli varmasti parempi kuin kuukauden kotiarestilla ja sättimisellä. Tuon ihmisen luottamuksen arvoinen haluan olla, ja ehkä seuraavalla kerralla kerron huoleni äidille enkä viinipullolle.

Oma lapsuuteni oli surkea, väkivaltajuoppovanhempien oloissa. Siinä ilmapiirissä kasvoi hyvin taitavaksi valehtelijaksi koska totuuden kertomisesta olisi tullut nyrkistä tai lentänyt sukkasillaan pakkaseen. Oppi myös tosi hyvin piilottamaan tunteet ja tuli sisätiloissa hiiviskelyn mestariksi jos halusi käydä vessassa tai katsella telkkua kun huoltajat krapulassa nukkuvat vierushuoneessa.

Valehteleminen on ihmiskunnan pahin asia, yksi niistä.

Luultavasti tiedostamattanne annatte lapselle kohtuuttomia rangaistua sekä huudatte hänelle.

Näin ainakin minulla, aikuisena en ole jaksanut enää pitää yhteyttä vanhempiini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halaa sitä, ei tarvi sanoa mitään. Halaat joka päivä ja kerrot että rakastat, isä myös.

Kun ei selvästikään mikään muu tehoa niin kokeilkaa.

Voitte olla ystäviä tai vihollisia, siis niin se lapsi sen näkee. Lopettakaa taistelu.

Ei tarvitse moittia valehtelusta? Halaa vaan ja hyväksyy?

Joskus se ihan oikeasti on välivaihe joka on käytävä läpi jos lapsi ei ole oppinut erottamaan hänen persoonaansa ja hänen toimintaansa kohdistuvaa torjuvaa käytöstä.

Terv. käytöshäiriöisten kanssa työskentekevä

Avaas lisää, kiinnostaa!

Lapsen pitää tietää, että aikuinen on hänen puolellaan, hyväksyy ja välittää kaikista tehdyistä virheistä huolimatta. Ilman tätä lapsi ei lähde työskentelemään aikuisen kanssa kohti parempaa vaan jatkaa kipuiluaan ja oireiluaan. Vasta kun lapsi tuntee että hänellä on aikuisen silmissä arvo ja että aikuinen on häntä varten, hän uskaltaa ehkä lähteä tutkimaan ja paljastamaan mitä oman käytöksen takana on, ja alkaa uskoa siihen, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa saamaansa palautteeseen eikä tuloksena ole aina kakkaa niskaan. Vasta kun on se fiilis että aikuinen haluaa auttaa eikä hylätä, uskaltaa olla olematta niin pirun uhmakas ja vasta kun tuntuu että joku kuuntelee kun puhut, uskaltaa lakata kirkumasta. Tämä siis käytöshäiriöisistä joiden tilanteen taustalla on "rakkaudettomuutta" ja täyttymättä jäänyttä nähdyksi tulemisen tarvetta, mikä ei kata kaikki käytöshäiriöisiä enkä tiedä liittyykö ap:n tilanteeseen mitenkään. Aika nuoretkin lapset osaa muuten lopulta eritellä miksi törttöilevät miten törttöilevät, kunhan uskaltavat jutella jonkun kanssa, ja sieltä ne löytyy ne ratkaisutkin.

Lapsella on oikeus siihen että aikuinen asettaa rajat, suuttuu tarvittaessa ja näyttää tyytymättömyytensä, ilman näitä lapsen on ihan mahdoton kasvaa toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi. Mutta nuo ei riitä, vaan siellä pohjana pitää olla se kohdatuksi ja arvostetuksi tulemisen tunne, joka helposti lähtee murenemaan silloin kun perheissä ajaudutaan epäluottamuksen ja syyttelyn tielle. Joskus pitää ensin nähdä se lapsi oireen takana ja halata ja helliä sitä kaikessa rauhassa, ennen kuin yhdessä käydään sen oireen kimppuun.

Loppuun omakohtainen anekdootti. Tuli kerran teininä humalassa ja itkien kotiin, poikahuolia jotka olivat silloin maailmaa suurempia. Vanhempani olivat tiukkoja kasvattajia eikä minulle ollut mitenkään epäselvää mitä he asiasta ajattelivat, ei sitä tarvinnut kertoa, tiesin mokanneeni. Mutta suuttumisen sijaan äitini tuijotti minua vähän aikaa, talutti sitten sohvalle istumaan, toi lasin vettä ja Jaffa-keksejä ja istui viereen ihan hiljaa, sanomatta mitään, sen näköisenä että hänellä on kaikki maailman aika kuunnella jos haluan jotain kertoa. Se oli ihan ehkä vaikuttavin ja kasvattavin kokemus nuoruusiässäni, ja vaikutus omanarvontuntooni ja tulevaan päihteidenkäyttööni oli varmasti parempi kuin kuukauden kotiarestilla ja sättimisellä. Tuon ihmisen luottamuksen arvoinen haluan olla, ja ehkä seuraavalla kerralla kerron huoleni äidille enkä viinipullolle.

Lässyti lässyn. Ei tuolla kurittomista kakaroista toimivia saa.

On olemassa patoloogisia valehtelijoita. Ei siinä silloin auta mikään. Tietäneekö kukaan mistä se johtuu. Valehtelevat silloinkin on aivan selvää, että kuuntelija tietää valehtelevan.

minkälainen