Lue keskustelun säännöt.
Ekan avioliiton/ ydinperheen hajoaminen
juuri eronnut
01.01.2019 |
Pääsitkö ja miten yli valtavasta epäonnistumisen tunteesta? Rikkoutuneista unelmista? Häpeästä? Ja mikä tärkeintä, löysitkö lopulta jotain parempaa?
Kommentit (11)
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Meillä ei ole mitään "ihan hyvää perhe-elämää" ollut pitkiin aikoihin. Riitoja niin että lapset alkoi jo oireilla ilmapiiristä. Eli sinänsä mitään jossittelua ei asiassa ole, tiedän että ero oli ainoa oikea vaihtoehto.
Haluan uskoa siihen että lastenkin elämä paranee, ei vain minun. Minäkään en sitä kulissia yhtään siis enää olisi voinut jatkaa, sellainen elämä on musertavaa.. Ja mikä malli lapsille... Olisi ihanaa jos lapset saisi vielä joskus myös sen hyvän ja terveen parisuhteen mallin. Ovat nyt 3v ja 6v.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Pätevä syy eroon on se, että voi pahoin. Ensi sijassa jokainen vastaa omasta onnestaan, mutta jos tulee esim. Mitätöidyksi, niin vaikea sieltä on lähteä kukoistamaan. Eli kaikki pahoinpitely on hyvä syy.
Lapset huomaavat, jos vanhemmat voivat pahoin, mutta ei sitä, että äiti itse vain ajattelee ansaitsevansa parempaa. Lapsi pitää normaalina, ettei halata tai isä ei osallistu mihinkään. Lapsi on onnellinen, vaikka isät ovat paljon töissä.
En tietenkään pysty sanomaan, olitko henkisesti pahoinpidelty, ja sen takia sinun piti lähteä, vai oliko eronne ns. Turha ero. Fakta kuitenkin on, että tilastollisesti parhaiten voivat ydinperheiden lapset, sitten uusperheiden ja viimeisenä yksinhuoltajien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Pätevä syy eroon on se, että voi pahoin. Ensi sijassa jokainen vastaa omasta onnestaan, mutta jos tulee esim. Mitätöidyksi, niin vaikea sieltä on lähteä kukoistamaan. Eli kaikki pahoinpitely on hyvä syy.
Lapset huomaavat, jos vanhemmat voivat pahoin, mutta ei sitä, että äiti itse vain ajattelee ansaitsevansa parempaa. Lapsi pitää normaalina, ettei halata tai isä ei osallistu mihinkään. Lapsi on onnellinen, vaikka isät ovat paljon töissä.
En tietenkään pysty sanomaan, olitko henkisesti pahoinpidelty, ja sen takia sinun piti lähteä, vai oliko eronne ns. Turha ero. Fakta kuitenkin on, että tilastollisesti parhaiten voivat ydinperheiden lapset, sitten uusperheiden ja viimeisenä yksinhuoltajien.
Mahtaako sun tilastofaktat olla enää tätä päivää vai vähän jo vanhentuneita? Juuri somessa pyörii se juttu uusimmasta tutkimuksesta, jonka mukaan yksinhuoltajaäidin lapsi on yhtä onnellinen kuin ydinperheessä kasvava?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Pätevä syy eroon on se, että voi pahoin. Ensi sijassa jokainen vastaa omasta onnestaan, mutta jos tulee esim. Mitätöidyksi, niin vaikea sieltä on lähteä kukoistamaan. Eli kaikki pahoinpitely on hyvä syy.
Lapset huomaavat, jos vanhemmat voivat pahoin, mutta ei sitä, että äiti itse vain ajattelee ansaitsevansa parempaa. Lapsi pitää normaalina, ettei halata tai isä ei osallistu mihinkään. Lapsi on onnellinen, vaikka isät ovat paljon töissä.
En tietenkään pysty sanomaan, olitko henkisesti pahoinpidelty, ja sen takia sinun piti lähteä, vai oliko eronne ns. Turha ero. Fakta kuitenkin on, että tilastollisesti parhaiten voivat ydinperheiden lapset, sitten uusperheiden ja viimeisenä yksinhuoltajien.
Mahtaako sun tilastofaktat olla enää tätä päivää vai vähän jo vanhentuneita? Juuri somessa pyörii se juttu uusimmasta tutkimuksesta, jonka mukaan yksinhuoltajaäidin lapsi on yhtä onnellinen kuin ydinperheessä kasvava?
Minä puhun väitöstutkimuksesta, jokaon pari vuotta vanha. En nyt ala käyttämään aikaani googlaamiseen, mutta suomalainen se oli
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Pätevä syy eroon on se, että voi pahoin. Ensi sijassa jokainen vastaa omasta onnestaan, mutta jos tulee esim. Mitätöidyksi, niin vaikea sieltä on lähteä kukoistamaan. Eli kaikki pahoinpitely on hyvä syy.
Lapset huomaavat, jos vanhemmat voivat pahoin, mutta ei sitä, että äiti itse vain ajattelee ansaitsevansa parempaa. Lapsi pitää normaalina, ettei halata tai isä ei osallistu mihinkään. Lapsi on onnellinen, vaikka isät ovat paljon töissä.
En tietenkään pysty sanomaan, olitko henkisesti pahoinpidelty, ja sen takia sinun piti lähteä, vai oliko eronne ns. Turha ero. Fakta kuitenkin on, että tilastollisesti parhaiten voivat ydinperheiden lapset, sitten uusperheiden ja viimeisenä yksinhuoltajien.
Mahtaako sun tilastofaktat olla enää tätä päivää vai vähän jo vanhentuneita? Juuri somessa pyörii se juttu uusimmasta tutkimuksesta, jonka mukaan yksinhuoltajaäidin lapsi on yhtä onnellinen kuin ydinperheessä kasvava?
Minä puhun väitöstutkimuksesta, jokaon pari vuotta vanha. En nyt ala käyttämään aikaani googlaamiseen, mutta suomalainen se oli
Tämänkaltaisissa tutkimuksissa on vaikea eritellä, mikä johtuu mistäkin - ovatko lapset onnellisia esim. siksi, että vanhemmat ovat yhdessä, vai siksi, että kuuluvat ylempään, paremmin voivaan yhteiskuntaluokkaan?
Tutkitusti köyhempien avioliitot kestävät huonommin kuin parempituloisten - tämä kuitenkaan tarkoita että köyhillä olisi huonommat parisuhdetaidot, vaan että taloushuolet lisäävät stressiä ja riitoja, jotka heikentävät usein avioliittoa.
Tilastot siis kertovat, että lapset ovat onnellisempia ydinperheessä, mutta tämä ei tarkoita että onnellisuuden syy olisi juuri siinä, että vanhemmat ovat yhdessä. Todennäköisemmin pitkässä liitossa olevat ihmiset ovat hyvin toimeentulevia, hyvällä elämänhallintataidoilla varustettuja aikuisia, joilla on hyvät tunnetaidot. Nämä seikat vaikuttanevat enemmän vanhemmuuteen kuin se, että ovatko vanhemmat yhdessä vai eivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa oli. Avioliittoa takana 20 vuotta. Pahin vaihe kesti noin 1,5 v. Sitten alkoi olemaan hyviä aikoja enemmän kuin huonoja. Nyt erosta on liki 10 vuotta. Olen uusissa naimisissa - aivan onnellisena, sillä elämässäni on moni asia paremmin kuin silloin ennen - mutta silti suru ei ole vieras tunne. Ei sen takia, että kaipaisin exää, tai haikailisin sitä elämää, vaan lasten takia. Mietin aika ajoin, että olisiko pitänyt pysyä yhdessä lasten takia. Kaikki tutkimustulokset kun vahvistavat, että lapselle riittää riittävän-hyvä-perhe. Hän ei saa mitään uutta uusperheestä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että erota ei pidä, ellei siihen ole ”pätevää” syytä. Jos siis on lapsia. Vaikka itselle tulee ”jotain parempaa”, niin lapselle ei sitä tule.
Mikä on riittävä pätevä syy eroon ja millainen on riittävän hyvä perhe? Lapset kyllä huomaa, jos asiat on huonosti vanhemmilla.
Meillä ei riidelty, mutta suhde oli pielessä. Avioliittoni oli kylmä kämppissuhde. Lasten nähden mies torjui halaukseni. Lasten kuullen mies kieltäytyi lähtemästä lenkille, kauppaan tai mihinkään. Isä ei halunnut edes nukkua parisängyssä. Tällainen ydinperhe oli meillä. Mitä turvaa ja mallia tuostakin saa? Sen mallin ettei isän tarvi osallistua mihinkään.
Löysin parempaa ja lähdin. Tunsin häpeää siitä, että olin teeskennellyt kaiken olevan hyvin. Hävetti kertoa, ettei ex halunnut mitään parisuhdetta. Olin vain laskunmaksaja. Enää en halua miettiä entistä. Nyt elämäni on hyvää. Lapsetkin tuntuvat tyytyväisiltä.
Pätevä syy eroon on se, että voi pahoin. Ensi sijassa jokainen vastaa omasta onnestaan, mutta jos tulee esim. Mitätöidyksi, niin vaikea sieltä on lähteä kukoistamaan. Eli kaikki pahoinpitely on hyvä syy.
Lapset huomaavat, jos vanhemmat voivat pahoin, mutta ei sitä, että äiti itse vain ajattelee ansaitsevansa parempaa. Lapsi pitää normaalina, ettei halata tai isä ei osallistu mihinkään. Lapsi on onnellinen, vaikka isät ovat paljon töissä.
En tietenkään pysty sanomaan, olitko henkisesti pahoinpidelty, ja sen takia sinun piti lähteä, vai oliko eronne ns. Turha ero. Fakta kuitenkin on, että tilastollisesti parhaiten voivat ydinperheiden lapset, sitten uusperheiden ja viimeisenä yksinhuoltajien.
Mahtaako sun tilastofaktat olla enää tätä päivää vai vähän jo vanhentuneita? Juuri somessa pyörii se juttu uusimmasta tutkimuksesta, jonka mukaan yksinhuoltajaäidin lapsi on yhtä onnellinen kuin ydinperheessä kasvava?
Minä puhun väitöstutkimuksesta, jokaon pari vuotta vanha. En nyt ala käyttämään aikaani googlaamiseen, mutta suomalainen se oli
Tämänkaltaisissa tutkimuksissa on vaikea eritellä, mikä johtuu mistäkin - ovatko lapset onnellisia esim. siksi, että vanhemmat ovat yhdessä, vai siksi, että kuuluvat ylempään, paremmin voivaan yhteiskuntaluokkaan?
Tutkitusti köyhempien avioliitot kestävät huonommin kuin parempituloisten - tämä kuitenkaan tarkoita että köyhillä olisi huonommat parisuhdetaidot, vaan että taloushuolet lisäävät stressiä ja riitoja, jotka heikentävät usein avioliittoa.
Tilastot siis kertovat, että lapset ovat onnellisempia ydinperheessä, mutta tämä ei tarkoita että onnellisuuden syy olisi juuri siinä, että vanhemmat ovat yhdessä. Todennäköisemmin pitkässä liitossa olevat ihmiset ovat hyvin toimeentulevia, hyvällä elämänhallintataidoilla varustettuja aikuisia, joilla on hyvät tunnetaidot. Nämä seikat vaikuttanevat enemmän vanhemmuuteen kuin se, että ovatko vanhemmat yhdessä vai eivät.
Niinpä. Kysehän on TILASTOLLISESTA tuloksesta. Ei tietenkään päde yksilöihin, mutta kun otetaan tuhansia yksilöitä, niin tuo ero tulee näkyviin. Av ei vain tunnu ymmärtävän, mitä tilastolla tarkoitetaan.
Samoin, se että ei eroa, ei takaa hyviä tunne- ja vuorovaikutustaitoja, tai kykyä anteeksiantoon ja hyväksymiseen. Mutta ehkä tilastollisesti tämä ero näkyy... mene ja tiedä.
Hetken luulin epäonnistuneeni mutta kun tajusin että ansaitsen parempaa ja lapset onnelliset vanhemmat päätös oli todella helppo. Kulissien takia en olisi voinut tuohon "perushyvään" liittoon jäädä. Mun unelmat ei rikkoutuneet, päinvastoin sain niille tilaa.
Häpeää en tuntenut hetkeäkään, olin kuitenkin tehnyt parhaani 14v.
Me löysimme jotain paljon parempaa. Nuorempi mies halusi koko paketin - minut ja lapset - ja 23v olemme eläneet onnellisina. Isommat lapsetkin ehtivät kokemaan terveen ja rakastavan parisuhteen ennen aikuistumistaan. Siitä olen todella kiitollinen.