Niin väsynyt

Raskaaksi tultuani se alkoi.
Muslimi mies pieksi ja haukkui.
Haukkuminen satutti enemmän kuin lyönnit.
Hän väitti ettei lapsi ollut hänen. Muuta mahdollisuutta kyllä ei ollut. Aloin itsekin epäilemään asiaa, kun koko ajan sitä jankutettiin. Sairasta. En häntä ollut pettänyt ja yhdessä lapsi haluttiin tehdä.

Turpiin tuli odotusaikana. Siinä onnellisuuden aikana, oli vain pelkoa. Pelkoa koko raskaus aika.
Pelkoa synnytyksessä. Kai olin jo niin sekaisin, että pelkäsin lapsen olevan jopa väärän värinen.

Iskut osui päähän tai käteen tai jalkoihin. Ei vatsaan. Syitä oli sata. ja tuhat päälle.
Olin iso, lihava...

Naida piti vaikka keskiyöllä jos hän halusi. Märkyydestä viis.
Lapsi syntyi. Tyttö tuli.
Sain kuulla olevani huono äiti, ja tein KAIKKI asiat väärin. Kaikki!!!
Jos lapsi itki yöllä (kaikki vauvat itkee myös yöllä), sain iskuja päähän. Ja niskaan. Niin tietysti, ettei jälkiä jäänyt.

kerran meni korvasta kuulo. Sen yön jälkeen katosin aamulla vauvan kanssa. Turvakotiin.

Hän sai minut takaisin, lupaamalla että kaikki muuttuu.
Muuttuihan kaikki. Pahemmaksi.
Uhkailuja lapsella, kiristystä lapsella. Väsyin elämään.
Ei kiinnostanut edes lapsen hoitaminen.

Tyttö 1,5v hoiti välillä minua.
Makasin sängyn pohjalla ja iskuja tuli aina vain enemmän. Olinhan laiska ja ruma, kun tissitkin oli rupsahtanu.

Edelleenkin jouduin makaamaan hänen kanssaan silloin kun hän halusi. Keskellä yötä saatoin herätä siihen että toinen panee parastaan.
Nöyryyttävää. Helvetin nöyryyttävää.

Jouduin siraalaan kerran iskujen seurauksena. Sisäinen verenvuoto. Enkelit näin jo matkalla leikkaussaliin. Silti joku esti luovuttamasta. Lapsi.

Haavoista toipuminen kesti 3kk. Just kun haavat umpeutui, tuli taas kyltymättömiä haluja ukolle.
Kolme leikkaushaavaa vatsassa, ja pakko naida.
Uudestaan ja uudestaan haavat valuivat verta.

En tiedä, mikä minut herätti.
Aiemmin olin jo ruvennut ilkkumaan hänelle, että ottais hengen minulta pois. Ei elämä kiinnostanut.

Mikä minut herätti?? En tiedä.
Yks päivä otin lapsen (2v) kainaloon ja tilasin taksin.
Takaisin en mennyt. Mitään tavaroitani en saanut sieltä koskaan. En koskaan.
Kaikki 10 vuoden asiat jäi sinne.

Toisaalta hyvä niin. Ei ole turhia muistoja niiltä ajoilta.

Kaikki piti aloittaa lapsen kanssa nollista.
Rankkaa on ollut.

Vielä silti toivon, että joku päivä tapaisin sen ihmisen, joka arvostaisi minua ihmisenä. Hyväksyisi minut, vikoineni ja virheineni. Ottaisi kainaloon ja pitäisi siinä.
Antaisi hellyyttä, jota kaipaan niin että kipeää tekee.