Äitini ja paras kaverini ovat masentuneita. Joudun jatkuvasti auttamaan heitä ja kuuntelemaan murheita.

Olen itsekin masentunut, sairaslomalla kesäkuuhun asti. En ole tätä kenellekään kertonut. No, mies tietää. En ole halunnut sääliä tai tsemppiviestejä, vaan käsitellä omaa tilaani yksin. Tuntuu todella kuormittavalta ja epäreilultakin, että joudun olemaan tässä tilanteessa tukena äidilleni ja parhaalle kaverilleni. En voi heitä kuitenkaan hylätä, tietenkään. Ja paha sanoa, etten nyt jaksa tulla, kun he nimenomaan pyytävät jaksaakseen itse.

Olen tällainen kiltti marttyyri, enkä tiedä mitä tässä tilanteessa nyt pitäisi tehdä. Kuuntelin eilisillan kaverini itkemistä, mutta mietin koko ajan vain sitä, että pääsisinpä omaan kotiin omalle sohvalle lepäämään ja itkemään omia murheitani.