Nyt on pakko avautua

Olen jo aikuinen ja perheellinen nainen, mutta nyt on pakko avautua omista vanhemmistani. Tällaisina päivinä, kun töissä on tosi rasittavaa, mua alkaa ärsyttää ja melkein jopa itkettää se, etteivät vanhempani tukeneet mua haaveammattini tavoittelussa. Tai tuo oli aika lievästi sanottu, koska oikeastaan he torppasivat haaveeni täysin sanoen mm. etten tule pääsemään kyseiseen korkeakouluun edes sisään ja uhkailemalla, etten enää kuulu perheeseen jos ko. alalle lähden! Voitteko kuvitella.
Minä tietenkin kilttinä tyttönä opiskelin sitten sitä mitä käskettiin. Vasta liian myöhään tajusin, että mun olisi vain pitänyt lähteä opiskelemaan just sitä mistä haaveilin.
Nyt en enää voi, koska meillä on koko elämä eri kaupungissa. Eikä olisi varaakaan enää opiskella. Avointa yliopistoa olen mietiskellyt, josko saisin siitä vähän iloa elämään, vaikkei siitä haaveuraa urkenekaan.

Pointtini kai on, että antakaa te äidit ja isät lastenne toteuttaa haaveitaan! Tukekaa ja kannustakaa siinä, vaikka ette itse kyseistä uraa lapsillenne haluaisikaan. Tärkeintähän on, että lapset olisivat onnellisia. Ja silloin he todennäköisesti menestyvät (myös sillä surkealla alalla josta ette tykkäisi)