Isän sairastaminen

Kovaa aikaa mutta väliaikaista tuokin. Terv. Nimin. Isä jo haudassa.

Minä olen sairas äiti, ja se huoli ja stressi  jota olen tyttärelleni aiheuttanut on musertava.

Minulla nyt kuitenkin on toivoa vielä tästä nousta, mutta viimeiset puoli vuotta on olleet erityisen raskaat. Yritän olla vaivaamatta, en soita enkä laita viestiä. Hän saa itse ottaa yhteyttä jos ja kun tahtoo ja ehtii.

Kaikista raskainta tässä on tämä musertava syyllisyys.  

Tyttäreni sai kaksi vuotta sitten vastuullisen ja vaativan työn, 26-vuotiaana, ja hänellä on paljon vastuuta ja ajateltavaa. haluaa myös edetä urallaan enkä missään tapauksessa halua enkä aio olla esteenä tai jarruna.

Tyttäreni ei koskaan ole valittanut eikä osoittanut mieltään miellään tavalla. Auttanut kun apua olen tarvinnut, niin hän kuin avomiehensäkin. 

Haluan vain sanoa, että sairastuminen voi vanhemmalle olla kaksinkertainen taakka. Sairaus itse ja sen tuomat rajoitteet, kivut ja vaivat, ja lisäksi syyllisyys taakkana olosta.  Raskasta se on molemmille osapuolille. Elämä näyttää välillä ne rumemmat kasvonsa. Mikään ei kuitenkaan jatku ikuisesti.  

Onhan se surullista kunnoman vanhemman terveys menee mutta näin käy suurimmalle osalle. Voisin neuvoa ajattelemaan niin että kun isäsi pääsee palveluasumiseen niin hänellä on siinä mielessä asiat hyvin ja hänen tarpeistaan huolehditaan, voit käydä ja yrittää ilahduttaa.. Siihen mitä on tapahtunut hänen terveydessään, et ole voinut vaikuttaa. Pikkuhiljaa toivottavasti isäsi sekä oma mielialasi paranee ja sopeudutte tilanteeseen

T. Äitinsä saattohoitanut (3 vuotta sairasti kuoleman johtavaa sairautta jossa ei ollut toivoa)

Minulla isä on jo pitkäaikaishoidossa ja viime vuodet ennen pitkäaikaishoitoa ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Nyt kun isä sitten viimein saatiin pitkäaikaishoitoon sairastui äiti syöpään. Olen täysin hukassa tilanteessa jossa minun pitäisi olla vahva ja nähdä suuntaviivat pitkälle tulevaisuuteen.

Tilannetta ei auta yhtään että olen edelleen oman elämäni kanssa hukassa, mutta saan voimia omista vaikeuksistani joita olen elämän varrella joutunut käymään läpi. Tässä elämäntilanteessa ymmärrän nyt miten tärkeää olisi omata hyviä ystäviä eikä kumppanikaan olisi pahitteeksi. Introverttina en vain oikein pysty luomaan pysyviä suhteita. Yksin joutuu kaivamaan sitä kuuluisaa sisua kahta enemmän.

Mies 40v

Etsiytykää vertaistukiyhdistyksiin, niitä löytyy tietääkseni vähän yhden ja toisen sairauden kanssa kamppailevan omaiselle.

Voimia sullekkin kovasti, eihän tämä helppoa ole nähdä kun läheiset "haurastuu" ja kuihtuu pois.

Jotenkin vaikeinta tällä hetkellä on ottaa vastaan niitä isän kipeitä tunteita jota vammautumiseen on liittynyt viime viikot. Surua, epätoivoa ja epävarmuutta on vaikea sietää itsekkään, ja nyt kun se tulee eteen niin neuvoton tässä on.

Jotenkin niin surullista tajuta ettei enää voida tehdä niitä asioita yhdessä jota tuli tehtyä kun kävi meillä, nyt ei tietoa edes pääseekö meille kylään kun asumme 300km päässä ja hoitotoimenpiteitä pitää tehdä yölläkin..

Koen etten äitiini voi turvautua, erosivat tässä muutama vuosi sitten ja äiti on löytänyt uuden miehen ja on omassa onnen kuplassaan..