Aiheuttaako sairaus oman navan ympärillä pyörimisen vai toisinpäin?

En tiedä, mutta sitä vatvomista kuuntelemaan joutuville se uhkaa aiheuttaa aivoverenvuodon.

Periaatteessa pitäisi kai ajatella, että vaivat aiheuttavat voimavarojen laskiessa itsekeskeisyyden, mutta kieltämättä mielessä on monta kertaa käynyt, että voipi olla toisin päin. Että jos niillä moninaisista vaivoista kärsivillä olisi elämässään jotain mielekästä tekemistä, eivät niin paljon ehtisi miettiä jokaista mahan kurahdusta tai selän vihlaisua tai sydämenmuljahdusta eivätkä olisi yhtenään vastaanotolla valittamassa milloin mitäkin.

Jaksaa kyllä aina ihmetyttää tämä empatian puute nykyisin. Muistan oman isäni eläessään sairastaneen pahaa keuhkosairautta, joka vaikeutti hengittämistä niin paljon, että hänellä oli aina happiviikset ja happipullo mukanaan. Kyllä hän kieltämättä joutui paljon miettimään omaa jaksamistaan, ettei tukehtunut yrittäressään tehdä asioita, joihin keuhkojen kapasiteetti ei enää riittänyt. Minusta se oli kuitenkin täysin ymmärrettävää. Jokainen meistä on jo pienen flunssan kourissa aika itsekäs ja toivoo hoivaa itselleen. Vakavampi sairaus vie usein voimavarat niin kokonaan, että elämä helposti pyörii sen ympärillä mikä on sen päivän kunto.

Sanoisin, että sairaus sen aiheuttaa. Itse olen ollut pari kertaa vakavasti sairaus kyllähän se aiheuttaa sellaisen jatkuvan huolen mielen taustalle vaikka miten yrittäisi keskittyä muuhun. Samoin huomasin eräässä tuttavassani vähän naurettavalta näyttävän oman terveyden ympärillä pyöriskelevän maailman, kun häneltä löytyi kasvain. Minulla ja hänellä nämä olivat ohimeneviä sairauksia, mutta osaan kuvitella, että kroonisesti sairailla se oma sairaus ja huoli terveydestä todella menee ihon alle.

Riippuu tapauksesta. Aloittaja taitaa puhua sellaisista vähän luulosairaista narsistisista elämäntapasairastajista, ei niinkään aidosti vakavasti sairastuneista. Nämä on todellakin kaksi täysin eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tapauksesta. Aloittaja taitaa puhua sellaisista vähän luulosairaista narsistisista elämäntapasairastajista, ei niinkään aidosti vakavasti sairastuneista. Nämä on todellakin kaksi täysin eri asiaa.

Kuinka paljon tällaisia ihmisiä oikeasti on? Vaikuttaa enemmänkin keksityltä tai vähintäänkin paisutellulta asialta että päästään haukkumaan itsekkäiltä vaikuttavia ihmisiä tai sairaita. Kuten vaikka masentuneita.

Omassa lähipiirissä on yksi tosi synkeä tapaus. Nyt sairaseläkehakemus vetämässä; viimeiset vuodet on ollut kuntoutustuella. Kaikki muotisairaudet mutta mikään ei auta ja lääkärit ovat pääsääntöisesti idiootteja. Lääkkeet ei tepsi, makaa/nukkuu päivätolkulla, vuorokausirytmi hukassa, alupainoinen (=ei syö) Kieltäytyy terapiasta, ei saa mitään aikaiseksi. Ja kaikki on aina jonkun muun syy ja vastuulla. Ja kaikki työpaikat oli homeessa ja homealtistus on kuulemma kaiken perimmäinen syy (mm. migreeni, kilpirauhasen vajaatoiminta ja välilevyongelmat) Mitenkään ei voi itse auttaa itseään. Raskasta kaikille osapuolille

Turhasta valittajia en ymmärrä. Enkä sitä, että joku vertaa jotain lievää sairauttaan vakavasti sairaan tilanteeseen.

Kyllähän niitä oman navan ympärillä, ja tällä hetkellä kirjaimellisesti navan, koska suolistontoiminta on aika in, pyörijöitä paljon on. Vaikea, paljon rajoittava, kuolemaan johtava sairaus nyt melkein kenen hyvänsä ajatusmaailmaa kapeuttaa, mutta kieltämättä eniten tuntuvat sairautensa ympärillä pyörivän ne, joiden sairaus vaatii lähinnä jotain säännöllistä lääkitystä ja vuosittaista kontrollia jos niitäkään. Pahemmin sairaat yleensä valittavat vähemmän.

Sekä että. Paljon on ihmisiä, joilla on hirveästi kaikenlaista vaivaa, mitkä eivät välttämättä missään tutkimuksissa näy tai ainakin oireilevat todella isosti siihen objektiiviseen löydökseen nähden. Elämä pyörii sen sairastamisen ja omien tuntemusten ympärillä. Kuvaava tilanne sairaalasta näiden kanssa: Potilas soittaa kelloa, hoitaja tulee huoneeseen ja huomaa toisen potilaan tilanteessa jotain kiireellistä ja hoitaa sen ensin. Tulee sitten kelloa soittaneen potilaan luokse ja kysyy, mitä hänellä oli asiaa. Potilas menee hämmentyneen näköiseksi, miettii hetken, ehkä sanookin, että taisi jo unohtua ja sitten muistaa: Hänellä on aivan kauheita kipuja! Asteikolla 0-10 ainakin 8 ja hän tarvitsee heti vahvaa kipulääkettä! Vatsaa vääntää ja sydämestä ottaa ja henkeäkään ei saa.

Samaan aikaan toinen potilas, jonka objektiivinen tila on paljon pahempi on mielestään ihan kunnossa.

Se, miten oireet koetaan on paljolti korvien välissä ihan äärimmäisyyksiä lukkunottamatta, joten kyllä, oman navan ympärillä pyöriminen lisää sairastavuutta, koska se liiallinen itseensä keskittyminen saa ne tavalliset, jokaisen elämään liittyvät oireet, kivut ja kolotukset tuntumaan valtavilta asioilta.

Itse koen että sairaudet aiheuttaa, ja sen huomaa siitäkin että jos sairauksissa on parempi vaihe, niin jaksaa keskittyä ulkomaailmaan ja toisiin ihmisiinkin, mutta kun on paha vaihe, omat kivut ja väsymys ja ahdistus on ainoat mitä jaksaa ajatella.

Mulla vaivoina polven ja lonkan nivelrikko, fibromyalgia (aiheuttaa myös ajoittain lamauttavaa väsymystä kipujen lisäksi) ja interstitielli kystiitti (ikuiset virtsatietulehdusoireet ilman hoidettavissa olevaa tulehdusta).

Kuuntelin kymmenen vuotta samassa työpaikassa muiden sairauksia/heidän lasten sairauksia.

Itselläni on kunnon nivelreuma, leikkaus per vuosi. Ilmoitin hyvissä ajoin että olen kuukauden pois, sijaisen perehdytin ja tulin takaisin töihin.

Mutta omasta mielestäni oma sairaus on boring, en siitä puhumalla puhu, toki ei ole tabu.

Onko osa traumatisoitunut jotenkin omaan sairauteen? Hokee niitä samoja äkillisiä lääkärissäkäyntejä ja pelkoja jos uusii. Ja nyt en puhu sydänkohtauksista tms vakavista asioista.

Onhan osa sairauksista sellaisia, joilla voi päteä. Kyllähän me aika usein halutaan kertoa siitä kamalasta hammaslääkärikäynnistä, mutta kukaan ei puhu siitä, että on alkanut kuulemaan ääniä.

15 vuuootta kun on eläänyyt ykksin niiin omassa piuenessä muutamaan neliiön huooneeessa niiin kylllä on itseekääästä kuun oma maseennukseen kannnssa taiisteleee.

Vierailija kirjoitti:

15 vuuootta kun on eläänyyt ykksin niiin omassa piuenessä muutamaan neliiön huooneeessa niiin kylllä on itseekääästä kuun oma maseennukseen kannnssa taiisteleee.

Kuun aloitti tupaakoiinnin niin pihallakiin pn tulllut käyytyä ja alkosssa jopaa kouulussa.

Vierailija kirjoitti:

15 vuuootta kun on eläänyyt ykksin niiin omassa piuenessä muutamaan neliiön huooneeessa niiin kylllä on itseekääästä kuun oma maseennukseen kannnssa taiisteleee.

Se siinä onkin, että lopulta voi olla vaikea sanoa, aiheuttaako krooninen sairaus elämänpiirin radikaalin kapeutumisen, vai kroonistaako sairauden se elämänpiirin kapeutuminen.

Pitäisikö ihmisiä enemmän patistaa "ylös, ulos ja lenkille" tai siisw mi9elekkääseen aktiviteettiin, jossa sosiaalisia kontakteja ja esim. vuorokausirytmiä ylläpitäviä elementtejä. Pitäisikö masentuneet ohjata jo varhain työkyvyn mentyä päiväsairaalatyyppiseen toimintaan tai pitäisikö terveydenhuollon taholta enemmän neuivoa ihmisiä siihen, että jokaisesta kolotuksesta ei tarvitse etsiä syvempiä merkityksiä ja elämäntarkoitusta tai uskontoa.

Minulla sairaus aiheuttaa elämän kapenemista ja sitä on vaikea selittää, koska päälle päin se ei vaikuta kovin pahalta. Kuitenkin jos tietäisi, miten paljon joudun päivittäin ajattelemaan miten joku asia pitää tehdä (sairauden ehdoilla), mitä voin ja mitä en... Uskottavuus on välillä vaikea säilyttää: välillä toimin yli rajojen, kun joku asia on minulle todella tärkeä. Se ei tarkoita sitä, että pystyisin kaikkeen, mitä normaalit pystyy. Se tarkoittaa vain, että jaksoin nähdä ekstra vaivaa ja tehdä järjestelyjä sekä levätä etu- ja jälkikäteen. Varmaan joskus pidetään turhasta valittajana tämän takia. Ja sairaus on kyllä tehnyt minusta oman navan ympärillä pyörijän, mutta en oikeasti halua olla sellainen, minun on vaan pakko.