Lue keskustelun säännöt.
Tavaraan kiintyjät/hamstraajat
27.10.2018 |
Onko taustalla aina jonkinlainen trauma? Esimerkiksi lapsuuden tunne jääneensä jostakin (materiasta) paitsi, tai ihmissuhteiden (tunteiden) korvaaminen rojulla? Luoko tavara turvallisuuden tunnetta?
Onko asia (etenkin nykyään) häpeällinen? Häpeätkö myöntää nauttivasi tavaroista?
Kommentit (3)
Sitä romua nyt vaan kerääntyy nurkkiin, kun kunnollista ei raaski pois heittää eikä kukaan huoli edes ilmatteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myönnän avoimesti saavani tavaroista mielihyvää, mutta terveenä en sitä pidä.
Minulla on soittimia kauhea määrä. Niissä on jonkinmoinen rahakin kiinni. Kai se sitten hamstraamista on. Kauhealla innolla minä olen jokaisen niistä ostanut, ja osaan kyllä soittaakin niitä, vaikken mikään huippumusikaalinen virtuoosi olekaan. Periaatteessa voisin haalia melkein mitä vain, minulla ei ole mitään tiedossani olevaa perustetta sille, miksi juuri soittimet.
Lapsuuteni oli materiaalisesti turvallinen. Olen yksinhuoltajaäidin poika, eikä meillä paljon rahaa ollut. Mistään tarpeellisesta ei kuitenkaan ollut ikinä pula, ja äitini pystyi myös maksamaan harrastukseni, joka ei ollut pelkästään halpa.
En nyt sanoisi soittimiani rojuksi, vaikka joka vingutin ei päivittäisessä käytössä olekaan. Sen voin avoimesti myöntää, että jotakin tekemistä niillä on tunne-elämän kanssa. En tosin tiedä, olisiko joku yöelämän humalaisuuttaan tyhjä sosiaalisuus parempi vaihtoehto. Turvallisuutta ne luovat vai siinä mielessä, että ne eivät ole kiinalaista halpisroinaa, vaan ihan laatuvehkeitä, osa ammattitasoisia instrumentteja. Tarpeen vaatiessa niitä voi myydä, vaikka jos myymisellä on kiire, niin ei niistä varmaan samaa summaa saa kuin mitä itse olen maksanut. Ei ne mitään sijoitusesineitä ole, mutta kyllä niissä raha paremmin säilyy kuin hienoissa autoissa tai viinassa.