Ärsyttävä äitimyytti! Vertaistukea meille, joiden äidit eivät rakastaneet tai huolehtineet

Tuskin kukaan äiti on täydellinen, jokainen löytää omastaan jotain vikaa ja syytä omiin ongelmiinsa.

Olen samaa mieltä, ja pahoillaan sun puolesta. Todellakin jokaisen lapsen tulisi saada vanhempien taholta kokea olevansa rakastettu ja turvassa. Äiti-lapsisuhde pitäisi olla yksi läheisimpiä ja rakkaimpia suhteita. Kaikki äidit ei tosiaan ole hyviä. Sairaus ja paha olo usein purkautuvat siihen kaikkein viattomimpaan, omaan lapseen.

Kaikkea hyvää elämääsi <3

Äitimyytti on oikeasti todella vahin-gollinen. Mun äiti hak-kasi, piek-si, nöy-ryytti ja a-listi koko lapsuuden. Oli kyl-mää ja tor-juva. Ei ikinä ole sanonut mitään kaunista, ei edes rskastavansa tai pitävänsä. Oli todella jul-ma, nöy-ryyt-tävä ja il-keä.

Mutta pahempaa luvassa. Äitini on nyt aikuisiällä sietä-mätön. Hauk-kuu ja vattuilee päin naamaa, joka kerta nälvii suoraan ja arvostelee. Jutut on tällaisia: olet hir-veä ihrainen sika kun noin lihava! (Oon norm. painoinen), lapsesi näyttävät kehitys-vam-maisilta, uusi talosi on homeessa kuitenkin, odota vaan niin saat potkut, koulutuksesi on surkea (Di), miestäsi saa hävetä kun ei osaa mitään (myös DI), ajat kuitenkin uudella autollasi kolarin. Ja paras: sulle hir-viökersalle olisi pitänyt tehdä a-bortti!

No sit kun äitiin aina ajoittain välit on poikki niin KAIKKI tutut syyllistää että se on sun äiti! Se rakastaa sua! Se haluaa sun parasta!

Täyttä pas-ka. Mun äiti vi-haa mua, haluaa mulle kaikkea pa-haa, on iloinen kun mulle käy huo-nosti, haluaa tahallaan tehdä pa-han mielen.

Sorry äskeiset tavuviivat, koko ajan viesti meni sensuroitavaksi, vissiin kaikki negatiiviset sanat kielletty!

Vihasin ätiäni tosi pitkään lapsena ja nuorena koska oli ylihuolehtiva ja psyykkisesti sekaisin, vaikkei missään diagnosoitu. Ajattelin, että olen huono äiti koska en osaa muuta koska äitinikin oli. Enkä halua kenekään vihaavan minua niin kuin minä äitäni. Myöhemmin nuorena ymäärsin, että ei se itselleen mitään voi ja aloin sääliä äitiäni, jolla oli paha olla mutta ei vain voinut mitään itselleen. Sain lapsen, ajattelin että läheisessä perheessä kasvanut mies voi paikata niitä tunnekuoppia lapsen kanssa mitä minä en osaa. Mutta huomasin että minäkin osaan.

Arvokas aloitus.

Meillä ei ollut kotona mitään fyysistä väkivaltaa mutta jaksamisen äärirajoilla kiikkunut äiti tuli vähätelleeksi ja torjuneeksi meitä lapsia niin pitkään ja niin säännöllisesti että jälkiä korjataan pitkään. Missään ei käyty paitsi koulussa/töissä, pessimistinen ja uhkakeskeinen maailmankuvakin ehti tarttua. Olen viime vuosina saanut sukulaisten kautta tietoa siitä kuinka paljon äiti oli joutunut käymään läpi ennen noita meidän lapsuusvuosiamme ja pidän nykyään hyvin ymmärrettävänä sitä tapaa jolla hän meitä käsitteli, vaikka niin ei olisikaan koskaan saanut käydä. Hän on oikeastaan monella tavalla sydämellinen ja ymmärtäväinen ihminen mutta jotain puuttuu, jotain sellaista jonka takia ihmisen kohtaaminen jää vajaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin kukaan äiti on täydellinen, jokainen löytää omastaan jotain vikaa ja syytä omiin ongelmiinsa.

Näin varmasti on, mutta just tämän tyyppinen kommentointi on vähättelevää niitä kohtaan, jotka todella ovat traumatisoituneet äitisuhteessaan. Kokeneet väkivaltaa, hylkäämistä, alistamista, nöyryytystä jne.

Äitisuhde on usein se ensimmäinen ja tärkein kiintymyssuhde, josta saa kiintymysmallin kaikkiin lähisuhteisiinsa elämän varrella. Kun se rikotaan siinä vaiheessa, kun itse on vasta lapsi, on seuraukset monesti varsin tuhoisia ja niiden korjaaminen haastavaa.

Vierailija kirjoitti:

Arvokas aloitus.

Meillä ei ollut kotona mitään fyysistä väkivaltaa mutta jaksamisen äärirajoilla kiikkunut äiti tuli vähätelleeksi ja torjuneeksi meitä lapsia niin pitkään ja niin säännöllisesti että jälkiä korjataan pitkään. Missään ei käyty paitsi koulussa/töissä, pessimistinen ja uhkakeskeinen maailmankuvakin ehti tarttua. Olen viime vuosina saanut sukulaisten kautta tietoa siitä kuinka paljon äiti oli joutunut käymään läpi ennen noita meidän lapsuusvuosiamme ja pidän nykyään hyvin ymmärrettävänä sitä tapaa jolla hän meitä käsitteli, vaikka niin ei olisikaan koskaan saanut käydä. Hän on oikeastaan monella tavalla sydämellinen ja ymmärtäväinen ihminen mutta jotain puuttuu, jotain sellaista jonka takia ihmisen kohtaaminen jää vajaaksi.

Niin, ihmisiä ne meidänkin äidit on kuten me itsekin, myös heillä on ollut isät ja äidit, hyvät tai huonot. Kuitenkin suurin osa äideistä on tarpeeksi hyviä ja rakastavia jne. aina on poikkeus sääntöön, eikä sen perusteella tarvi mistään äitimyytistä puhua. Myös lapsissa on ikäviä tapauksia vaikka äiti olisi miten hyvä, ihmiset on erilaisia, silti ei puhuta lapsimyytistä.

Äitimyyttihän yleensä tarkoittaa sitä että oletuksena on että äidit aina osaa ja jaksaa tehdä kaiken mahdollisen, eli se myytti on se ylimaallinen suorittajaäiti, joita ei oikeasti ole olemassakaan, on vain äitejä, kaikki erilaisia, jotkut hyviä, ja jotkut huonoja, mutta 99% tavallisia.

Voisivatko he, jotka eivät ymmärrä mistä puhun, pysyä poissa tästä ketjusta, kiitos. Tämä on vertaistukiketju.

Ap.

Voi paska noita ”ihminen se äitikin on, jokainen teemme virheitä”.

Mun äidillä olisi ollut TÄYSI MAHDOLLISUUS valita kohdella lapsiaan hyvin, eikä kaltoinkohdella ja ha-kata. Ei se ole mikään oikeutus että ”silläkin oli kurja lapsuus”! Mulla vasta kauhea lapsuus olikin mutta VALITSIN että omia lapsia kohtrlen toisin. Jos noudattaisin tätä ”silläkin oli kurja lapsuus” oikeutusta niin vissiin ois ok että kaltoinkohtelisin lapsiani? Minä teen ihan kaiken päinvastoin kuin äitini.. Hellin, rakastan, kehun ja kannustan. Toki se vastii vaivannäköä.

Mun kusipää äiti ei viitsinyt vaivaa nähdä ja kaikki me lapset ollaan traumatisoiduttu.

Munkin äiti nälvi ja mitätöi. Vielä aikuisenakin on saanut kuulla sitä paskaa.

Joistakin ihmisistä ei vain ole ihmiseksi ... saati sitten hoitamaan ja huoltamaan pientä lasta.

Ymmärrän täysin sua ap.

Mua silti vituttaa se että sa-disti hir-viö äitini on oletusarvoisesti muiden silmissä äitimyytin äiti (lämmin, hoivaava jne). Kun ei ole! Se on hirveetä kärsimyksen mitätöintiä kun muut lässyttää just tota paskaa ”äiti aina haluaa lapsilleen parasta ja rakastaa”. Tuo eibpidä paikkaansa, ja nyt tuon retoriikan ulkopuolelle jää kaikki ilkeiden äitien lapset. Meiltä puuttuu ääni, meidän kokemukset mitätöidään, niitä vähätellään, niitä ei ikäänkuin voi edes olla (koska jokaonen äiti on paras äiti).

Me äidittömät ollaan yhteiskunnan silmissä sellasiajoita ei ole edes olemassa, koska myytti on se että kaikilla äiti oli turvallinen äiti.

Ihanaa, että joku puhuu vihdoin asiaa ja totta. Mulla oli hirviö"äiti", jonka tähden vihaan ihan kaikkia naisia. Mun suurin häpeäni on aina ollut se, että olen syntynyt tytöksi. Kaikki luottamus meni ihmisiin, mutta varsinkin naisiin jo pienenä lapsena.

Vaikka kaikki näkivät, mitä tapahtui, niin kukaan ei puuttunut eikä auttanut.

Myi minua vauvana pedofiiliystävilleen ja se oli vasta alkua monikymmenvuotiselle sadismille.

Kuoli muutama vuosi sitten vihdoin, mutta erinäisistä syistä johtuen joudun edelleen kärsimään pahuudestaan.

Kiitos ap:lle hienosta aiheesta ! Helpottaa saada kertoa teille.

Mun äidille mä en kelpaa. Harva se päivä saan kuulla hänen valitteluitaan kuinka mut olisi pitänyt kasvattaa toisella tavalla että musta olisi tullut reippaampi, sosiaalisempi, parempi... 

Apua ei uskaltanut pyytää. Jos joskus erehtyi pyytämään silloin naurettiin tai jätettiin auttamatta. Lapsena mulla meni ulkona leikkiessä polvi sijoiltaan, eipä äitiä kiinnostanut avunhuudoista huolimatta tulla katsomaan mikä mulla oli hätänä vaikka istuin liikkumatta lumikasassa. Kun kerroin peloista, mulle naurettiin. Mun elämä ei tuntunut kiinnostavan niitä yhtään. Pikkusiskoa ne tosin rakasti minunkin edestä. 

Koskaan en saanut kuulla olevani tärkeä. 

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Ihanaa, että joku puhuu vihdoin asiaa ja totta. Mulla oli hirviö"äiti", jonka tähden vihaan ihan kaikkia naisia. Mun suurin häpeäni on aina ollut se, että olen syntynyt tytöksi. Kaikki luottamus meni ihmisiin, mutta varsinkin naisiin jo pienenä lapsena.

Vaikka kaikki näkivät, mitä tapahtui, niin kukaan ei puuttunut eikä auttanut.

Myi minua vauvana pedofiiliystävilleen ja se oli vasta alkua monikymmenvuotiselle sadismille.

Kuoli muutama vuosi sitten vihdoin, mutta erinäisistä syistä johtuen joudun edelleen kärsimään pahuudestaan.

Kiitos ap:lle hienosta aiheesta ! Helpottaa saada kertoa teille.

Mun tekis niin mieli halata sua. Vaikka olenkin nainen, mutta samaa kokenut. Ei kohtalotovereihin kovin usein törmää, kun ei näistä tosiaan missään puhuta. Jotkut terapeutitkin on ihan huuli pyöreänä, että miten muka äiti voi olla hirviö, höpö höpö.

On muuten helvettiä yrittää elää tuollaisen lapsuuden jälkeen. Kuten sanoit, se pahan jättämä jälki kulkee mukana joka ikiseen asiaan. Kun ei ole edes oman äitinsä silmissä tarpeeksi arvokas saadakseen oikeuden vaikkapa koskemattomuuteen. Minäkin tajusin vasta aikuisiällä, että minunkin raiskaamiseni on rikos.

Rakenna siinä sitten itsetuntoa. Miten monta kertaa skidinä toivoinkaan, että joku olisi puuttunut ja olisin päässyt turvaan lastenkotiin tai sijaisperheeseen. Jos vain jaksan elää ja pääsen vielä kunnolla jaloilleni, niin toivon, että voin vielä auttaa muita kohtalotovereita omalla kokemuksellani ja tarinallani. Sitten minunkin elämällä ja sillä helvetillä olisi joku tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Mua silti vituttaa se että sa-disti hir-viö äitini on oletusarvoisesti muiden silmissä äitimyytin äiti (lämmin, hoivaava jne). Kun ei ole! Se on hirveetä kärsimyksen mitätöintiä kun muut lässyttää just tota paskaa ”äiti aina haluaa lapsilleen parasta ja rakastaa”. Tuo eibpidä paikkaansa, ja nyt tuon retoriikan ulkopuolelle jää kaikki ilkeiden äitien lapset. Meiltä puuttuu ääni, meidän kokemukset mitätöidään, niitä vähätellään, niitä ei ikäänkuin voi edes olla (koska jokaonen äiti on paras äiti).

Me äidittömät ollaan yhteiskunnan silmissä sellasiajoita ei ole edes olemassa, koska myytti on se että kaikilla äiti oli turvallinen äiti.

Höpö höpö. Kyllä huonoista äideistä puhutaan jatkuvasti. Ja siksi monet nykyajan äidit suorittaa koska pelkäävät olevansa huonoja äitejä, ja ne jotka oikeasti on huonoja eivät piittaa puheista paskaakaan. Jos 99% ihmisryhmästä on jonkinlaisia, niin tottakai oletusarvo on aina se että henkilö kuuluu siihen 99 prosenttiin eikä yhteen. Ei se tarkoita kuitenkaan sitä etteikö kaikki tietäisi että se yksi prosenttikin on olemassa.

Suurin osa äideistä on hyviä ja rakastavia, suurin osa, ei kaikki, ei ole kyse mistään myytistä, vaan faktasta. Se että joku huono äiti esittää ulospäin hyvää on taas ihan asia erikseen, niitä on niissäkin ihmisiä jotka eivät ole äitejä tai isiä jotka esittävät jotain mitä eivät todellisuudessa ole.