Muuttumisen pelko ja varmuus

Paljon samoja mietteitä pyörii minulla mielessä. Minäkään en haluaisi että ainoaksi kiinnostuksen kohteeksi muodostuu lapset ja mihinkään ei tule enää lähdettyä yms. Lisäksi pohdin paljon sitä että osaanko olla riitävän hyvä äiti lapselleni.

Usein lapseton voi ihmetellä, miten tulee sopeutumaan lapselliseen arkeen. No, nyt useita vuosia lapsiperhearkea eläneenä, en itse ymmärrä joidenkin (ei todellakaan kaikkien)lapsettomien elämänkuvan rajoittuneisuutta. Toki ihan hyvin en aina ymmärrä myöskään toisten lapsiperheellisten ajatuskuvioita tai ajankäyttöä. Mutta niin se vain menee. On lapsia tai ei, ihmiset nauttivat eri asioista, tekevät eri asioita ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla samanlainen tai ymmärtää toisia.



Elämä tuo lasten kautta uutta, mutta eiköhän se elämä toisi muutenkin jotain uutta eteen.



Lapsiperhearjesta harvoin muistetaan hehkuttaa sitä, että kokemassaan tunneskaalassa voi tapahtua suuria muutoksia myös sinne positiiviseen suuntaan. Esikoisen syntymän jälkeen tajusin jossain vaiheessa, että ikinä ennen en ole hymyillyt päivän mittaan niin paljon niin moneen kertaan ja aina sille samalla asialle. Eli omalle rakkaalle lapselle.

Voin luvata että ainakin huumori muuttuu! Yhtäkkiä nassikan oikein ajoitettu pieru on huomattavasti hauskempi kuin mikään kuulemasi vitsi :D



Itsestäni huomasin Vikun syntymän jälkeen, että olin ollut itsekkäämpi kuin kuvittelin. Nykyään olen onnellinen että maailmani on täysin erilainen kuin ennen. Haluaisin ajatella että pohjimmiltani olen aina ollut tällainen, Viku vain kaivoi sen perimmäisen olemuksen esiin kaiken turhan tieltä.



Kuitenkin suurimpana ja elämää järkyttävimpänä muutoksena pitäisin ensikuukausien rytmiä. Vaikka sen miten tiesi, en ollut lainkaan valmistautunut siihen että sillä sekunnilla kun lapsi on ulkona: päivärytmiä ei ole. Muutut 2-tunnin-tarpeiden orjaksi, ja se on hyvin rankkaa. Mutta se menee ohi. Ja kun se menee ohi, jaksat taas meikata, ehdit joskus lakata kyntesi ja löydät itsesi uudestaan kaikkien vaippojen alta, vaikkakin muuttuneena.



Ja se on aika kivaa :)

Minä olen yksi (toistaiseksi) lapsettomista lukijoistasi - joo, eiköhän meitäkin ole tänne eksynyt muutama :) En siis tiedä kokemuksesta, miten paljon lapsi muuttaa elämää, mutta uskoisin sen olevan tavallaan yksi suurimmista muutoksista mitä voi tulla, ainakin tunnetasolla.



Toisaalta eräs tuttu nuori äiti sanoi minulle kerran, ettei lapsi ollut hänen elämäänsä mitenkään hirveästi muuttanut. Kaikki oli mennyt hyvin, eikä hän kokenut olleensa erityisen väsynyt tai mitään muutakaan. Hänen mielestään hänen elämänsä ei muuttunut millään erityisen radikaalilla tavalla, lapsi vain tuli mukaan elämään. Toisaalta hän on luonteeltaan hyvin lungi ja osaa ottaa päivän kerrallaan, millä lienee myös vaikutusta. Silti oli minusta ihanaa kuulla tuollaisestakin kokemuksesta.



Onhan niitä elämässä muutoksia kaikenlaisia muitakin: muuttaminen, naimisiinmeno, työpaikan vaihtaminen. Nekin voivat muuttaa koko elämää ja vaikuttaa persoonaan, jopa radikaalilla tavalla. Sitä vain ei tiedä etukäteen.

Lapsi on kuitenkin luonnollinen muutos. Joillekin se käy helpommin, joillekin hankalammin. Uskon, että sellaiset perusspontaanin elämänasenteen omaavat ihmiset selviävät vauvan, uuden perheenjäsenen, tuomasta muutoksesta helpoimmin. He tarttuvat toimeen ja antavat palaa, osaavat nauttia, sietävät painetta ja elävät uteliaina ja elämännälkäisinä uutta elämänvaihettaan. Mutta kuten aina, arki saapuu joka taloon jossain vaiheessa. :)



Äläkä huoli siitä rasvatukkaisesta, nuukahtaneesta äidistä. Ei sinusta välttämättä nyt ihan sellaista tule, eikä välttämättä ole tästä näkemästäsi äidistäkään - mitä jos hänellä on ollut värisilmä ja ulkonäköasiat toisarvoisia jo kauan ennen niitä lapsiakin? ;)

Viisaita aatoksia, hyvät lukijani! Kiitos kommenteista jälleen. Siitä olen ihan varma, että (viitaten Hannan kommenttiin) elämään tulee lapsen myötä myös valtavasti positiivisia muutoksia ja tunteita, joista ei ole osannut haaveillakaan. Ja toinen juttu: kuten Milla sanoi, ollaanhan me naiset jo ennen lasten tuloa niin kovin erilaisia. Toisia ei voisi oman naaman puleeraus vähempää kiinnostaa, ja toisille taas laittautuminen tuo iloa elämään. Ehkä lapsen saaminen ei kuitenkaan muuta ihan kokonaan sitä perusluonnetta. Mutta kuten sanottu: tuskinpa minäkään jaksan tai ehdin ripsiäni kiharrella siinä vastasyntyneen pinnasängyn äärellä. Eikä tarvitsekaan jaksaa.

Kaiken tuon kirjoittamasi miettiminen kuuluu raskauteen. Itse olin aivan varma, etten lähde vauvan synnyttyä edes vaunulenkille ilman peitevoidetta (nimim. perinnölliset tummat silmänaluset). Niinkuin joku tuossa edellä sanoi, oli suurin muutos ja sopeutumisen aihe vauvan synnyttyä elämän rytminmuutos. Itse olen ajatellut sen niin, että ihmisenä olen edelleen se sama kuin ennenkin. Nyt vain en ehdi enkä halua tehdä samoja asioita kuin ennen vauvan syntymää. Omassa tapauksessani krooninen unenpuute myös muutti joksikin aikaa olemustani ja mieltäni. Meillä mentiin kolme ensimmäistä kuukautta 2-5 tunnin yöunilla. Eipä siinä paljon peitevoiteet tulleet mieleen ulos mennessä. Kunhan muisti pukea vaatteet oikein päin. :D Mutta vielä sekin aika koittaa, kun saan taas lähteä yksin kaupungille kuljeskelemaan (yksi lempiharrastuksistani) ja juoda hyvää teetä ilman kiirettä mihinkään. :)