Milloin teiniangsti alkaa menemään ohi ja alkaa tulla edes vähän järkeä päähän ja rauhoittumista?

Ei tuo riipu iästä vaan luonteesta ja olosuhteista. Itse olin teini suoraan kauhuleffoista jatkaen sujuvasti kammoaikuiseksi, oma teinini hiukan kärttyili muutaman vuoden mutta nyt 17v on aivan ihana, positiivinen ja lämmin ihminen jonka kanssa on hyvä asua ja elää. 

En osaa konkreettisesti auttaa, mutta ehkä sinua helpottaa tieto että näinkin hirvittävästä teinimonsterista tuli isona ihan ok ihminen jolla on onnellinen elämä. Olet tehnyt jo osuutesi kasvattaessa lapsesi elämänarvoihin, nyt se teinipersoona tunkee väliin hyppyrimäkeä mutta se pohja jonka olet tehnyt on siellä jossain alla. Ja luonne, sattuma ja olosuhteet saattavat muuttaa kuvaa moneen kertaan, mutta pohja pysyy. 

Pää pystyyn, tue, hae apua mistä voit, pidä perusasiat pyörimässä ja toivo, että kaikki käy hyvin. Rakasta ja anna tilaa ja aikaa lapselle ja itsellesi. 

Anteeksi jos kuulostan kliseekokoelmalta, en osaa paremminkaan ilmaista noita asioita :)

Tuntuu näin jälkeenpäin ajatellen että oman tyttäreni murrosikä alkoi vasta 17 vuotiaana. Siihen asti oli aika lapsellinen, todella herttainen ja kiltti. Kuin yhdessä yössä siitä kuoriutui raivoava teini jota potki maailma päähän ja käyttäytyi miten halusi. Sitä kesti parkymppiseksi asti ja nyt 23 vuotiaana on taas seesteinen ja rauhallinen. Tekee ahkerasti töitä ja on onnellinen. Kaipa se on yksilöllistä.

Varhaisessa teini-iässä tuittuilin jonkin verran, mutta minä nyt olen aika temperamenttinen. Ehkä se oli lapsellisuutta eikä teiniangstia. Todelliset ongelmat alkoivat vasta 17-vuotiaana. En käyttänyt päihteitä, mutta muutoin meno oli aika villiä ja olin aivan käsittämättömän ahdistunut ja räjähdysherkkä. Tilanne meni niin pahaksi, että vähän enne 18. syntymäpäivääni lastensuojelusta pyydettiin käymään. Siellä sanottiin, että minun pitää muuttaa pois kotoa, että äitini ei enää kuormitu enempää. Hän oli siis yksinhuoltaja.

Tuli kesä, olin paljon harrastuksissani, ja syksyllä muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Kaikki muuttui kerrasta. Tottahan toilailin jonkin verran, mutta mitään älyttömiä ylilyöntejä ei tapahtunut. Opiskelupaikassa oli vaikeuksia, koska en soveltunut alalle. Kuitenkin räjähdysherkkyys ja synkkämietteisyys loppuivat siihen paikkaan. Ensimmäinen, yksinäinen viikko opiskelupaikkakunnalla oli vaikea, mutta löysin pian mukavia kavereita koulustani.

Järkeilen, että pakollinen vastuunottaminen itsestäni pisti asioita tärkeysjärjestykseen. Toinen tärkeä seikka on äitini kanssa muodostuneiden toimintamallien katkeaminen. Tarkoitan tällä sitä, että kerran toisensa jälkeen minä ensin reagoin johonkin kenties tarpeettoman voimakkaasti. Äitini tulkitsi aina vain vähäisemmän ja vähäisemmän reaktion ylireagoinniksi ja hermostui, joka taas johti siihen että minä ärsyynnyin entisestään. En ole edes tajunnut tällaisen kuvion olemassaoloa ennen kuin paljon jälkeenpäin. Syytin aina vain itseäni lyhytpinnaisuudesta, vaan enhän se yksin minä ollut.

Poika oli raivoava teini jo tosi varhain, 13-vuotiaasta n. 16-17-vuotiaaksi. 

Yläaste oli vaikeaa aikaa, tavaroita lensi, huudettiin naama punaisena, rampattiin ulkona ja mukana oli kännikoheltamisiakin... Rauhoittui jonkun verran amiksen alkaessa, meni kokkilinjalle ja se oli se hänen juttunsa. 17-vuotiaana sai ilta- ja viikonloppuhommia ravintola-alalta, mikä toi pojalle vastuuta että miehistyi melkein kuin sormia napsauttamalla. Valmistui, hoiti armeijan kunnolla, asuu nyt omillaan ja on vakiduunissa 21-vuotiaana. Pojalle onni oli hakeutua alalle, joka hänt oikeasti kiinnosti jo teininä.