Meneekö kellään muulla hermot TOLKUTTOMIIN SARJAPUHUJIIN?

Näistähän on sukupuolen mukaan eriytyneet kaksi tyyppiä. Naispuolinen sarjapuhuja papattaa asioitaan järjetöntä vauhtia, ja huomatessaan, että alat olla puheenvuoroa vailla, kiristää tahtia entisestään ehtiäkseen varmasti sanoa ainakin sen tosi tärkeän jutun isoäitinsä naapurin pihakoristeesta ennen kuin joutuu luovuttamaan sinulle puheenvuoron viideksi sekunniksi, jonka jälkeen keskeyttää ja alkaa taas pajattaa omaa näkemystään siihen, mitä juuri ja juuri ehdit sanoa. Miespuolinen taas puhuu rauhallisesti ja itsevarmasti ilman minkäänlaista kiirettä pitkiä, kuolettavan tylsiä juttuja lomamatkoistaan, näkemistään elokuvista tai jotain "hauskoja" anekdootteja, kilometrin päähän paistaa että ne samat jutut kerrotaan ihan jokaiselle kohdatulle ihmiselle, eikä puheenvuoron antaminen kenellekään muulle tule pieneen mieleenkään.

Miten voi olla, ettei ihmisellä mikään sosiaalinen pelisilmä vihjaa, että puhelinkeskustelun aikana tai yhteisellä lounaalla se toinenkin haluaisi joskus sanoa jotain? Tai jos seurueessa on kymmenen ihmistä, niin ei ketään kiinnosta kuulla pelkästään sen yhden ihmisen loputtomia juttuja, vaan haluaisi kuulla, mitä niillä muillakin on sanottavana?

Kaksi tuntemaani tällaista tapausta on vielä sosiaalialalla. En tiedä tuleeko heille sitten jonkinlainen kuunteleva työrooli, mutta jos ei, niin luoja varjelkoon minua joutumasta heidän asiakkaikseen.