Mitä kautta normaali, aikuinen, työssäkäyvä voisi saada "tukihenkilön" arkeen?

Voisko jonkun nettikaverin kanssa sopia livetapaamisen jollekin viikonlopulle?

Vierailija kirjoitti:

Voisitko vain hyväksyä, että tuo on tapasi levätä? Miksi ihmeessä pitäisi saada mitään aikaan tai tehdä jotain ihmeellistä silloin, kun lapset ovat poissa?

Yksinäisyyden ymmärrän ja mahdollisen terapian tarpeen. Mutta itse käyttäisin nuo isäajat nimenomaan lepäämiseen ja pelkkään olemiseen, ehkä lukemiseen? Ja NAUTTISIN, kun ei tarvi tehdä mitään eikä mennä minnekään.

Kiitos tästä.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika avuton olet jos kotihommia et saa tehtyä kahden lapsen kanssa. Olet kaiken lisäksi yksin kokonaisen viikon. Tee suuremmat kotihommat silloin.

En ole yksin kokonaista viikkoa, vaan viikonlopun. Sitä paitsi olen kaikkein eniten allapäin ja vähiten tehokas juuri silloin. Se onkin se ongelma. Olen pari kertaa soittanut äidilleni ja melkein ruikuttamut häntä tulemaan luokseni, että tulisin paremmalle tuulelle ja saisin aikaiseksi asioita, mutta äitini vain sanoo, että mun pitäisi "etsiä mies" ja "mennä ihmisten ilmoille" ja että olen terve, normaali ihminen, jota vanhempien ei enää tule paapoa.

Hän ei vain tajua tilannettani lainkaan. Tarvitsisin vain aikuista juttuseuraa joskus ja seuraa muutenkin. Olisi kivaa jutella ihan vaikka päivänpolitiikasta tai kulttuurista; ne lasten Ryhmä Hau tai Kaapo-jutut ovat ihan ok, mutta olen kuitenkin aikuinen.

T. Ap

Mikset sitten mene viikonloppuisin jonnekin? Ehdit vaikka risteilylle kun vapaata on noin paljon.

Äitini sanoo samaa. Siis asun pk-seudulla ja pääsisin helpostikin risteilyille, mutta a) inhoan laivaristeilyitä, b) sellaiselle olisi noloa mennä yksin ja c) kotona on kivempaa. Voisin mennä joihinkin rientoihinkin tai vaikka kirkkoon, mutta en uskalla mennä yksin ja itsekritiikki on aivan tapissa. Häpeän mennä mihinkään "tyrkylle" ja pelkään, että ihmiset vain naureskelisivat mulle.

Matkustan lähinnä yksin, mutta matkoillakaan en tutustu juurikaan keneenkään, vaan hiippailen itsekseni museoissa ym. ja sieltä aikaisin hotellille nukkumaan. Mua auttaisi se, jos joku läheiseni (esim. äiti tai isä) tajuaisi vähän rohkaista ja "paapoa" mua sen verran, että reipastuisin ja virkistyisin tästä tilastani.

T. Ap

Olet aikuinen ihminen. Olet hankkinut jopa lapsia. Oikeasti nyt. Grow up.

Avioliitto oli todella kuluttava monella tasolla. Exäni murskasi itsetuntoni ja kiusasi/kontrolloi mua vuosikaudet. Erosta on pian jo kaksi vuotta, mutta edelleenkin olen jopa traumatisoitunut niistä avioliiton aikana kokemistani asioista.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Voisko jonkun nettikaverin kanssa sopia livetapaamisen jollekin viikonlopulle?

He asuvat lähinnä ulkomailla. Toki heitä välillä tapaan, mutta se vaatii lomaa ja lentolippuja.

Sorry, että "kitisen", mutta olen jonkinlainen väliinputoaja. YH:na en kelpaa ydinperheellisten kaveriksi, enkä myöskään lapsettomien sinkkujen tai velojen kaveriksi. Olen niin nörttimäinen ja tekninen naiseksi, että en kelpaa sellaisten ikäisteni naisporukoiden joukkoon, jossa vietetään "tyttöjen iltoja" ja jutellaan miehistä ja hörpitään kuohuviiniä. En käytä lainkaan alkoholia ja mulla on lapsia, joten en sovi niiden bilettäjien ja baarissanotkujienkaan seuraan. Olen aika ujo netissäkin, joten en kuulu mihinkään sosiaalisiin nettiyhteisöihin. Jne.

Olen vain yksinäinen, irrallaan mistään yhteisöistä. Ok, sukulaiset asuvat fyysisesti melko lähellä, mutta yhteys heihin on vähän jäänyt iän myötä ja toisaalta käyn töissä, jossa päivisin juttelen työasioista. Missä voisin kohdata kaltaisiani?

T. Ap

Onko sinulla joku surureaktio erosta tms.? Jos on, nuo ryhdistäydy-jutut ovat turhia ja oikeastaan loukkaaviakin. 

Minulla kuoli ainoa lähiomainen ja jäin aikalailla yksin. Tunnistan tuon tyhjiön, mihin ihminen vaipuu. Se on jännä, päivässä ei olekaan enää 24 h tai 14 valvetuntia vaan muutama tunti. Ne loput vain valuvat johonkin, ei sitä tiedä eikä huomaa edes itse. Se ei ole mikään ryhtikysymys vaan ainakin itsellä aivot ja elimistö oli ihan seulana ja toipumisaikaa mitataan minulla vuosissa eikä kuukausissa. Minulla kävi tuuri, hoidin rahalla itselleni kotiapulaisen pari x vko, joka sattui olemaan hyvä tyyppi, joten terapoiduin siinä sivussa kun kotiasiat tulivat huolletuiksi. Sillä toisen ihmisen läsnäololla on aivan valtava merkitys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika avuton olet jos kotihommia et saa tehtyä kahden lapsen kanssa. Olet kaiken lisäksi yksin kokonaisen viikon. Tee suuremmat kotihommat silloin.

En ole yksin kokonaista viikkoa, vaan viikonlopun. Sitä paitsi olen kaikkein eniten allapäin ja vähiten tehokas juuri silloin. Se onkin se ongelma. Olen pari kertaa soittanut äidilleni ja melkein ruikuttamut häntä tulemaan luokseni, että tulisin paremmalle tuulelle ja saisin aikaiseksi asioita, mutta äitini vain sanoo, että mun pitäisi "etsiä mies" ja "mennä ihmisten ilmoille" ja että olen terve, normaali ihminen, jota vanhempien ei enää tule paapoa.

Hän ei vain tajua tilannettani lainkaan. Tarvitsisin vain aikuista juttuseuraa joskus ja seuraa muutenkin. Olisi kivaa jutella ihan vaikka päivänpolitiikasta tai kulttuurista; ne lasten Ryhmä Hau tai Kaapo-jutut ovat ihan ok, mutta olen kuitenkin aikuinen.

T. Ap

Mikset sitten mene viikonloppuisin jonnekin? Ehdit vaikka risteilylle kun vapaata on noin paljon.

Äitini sanoo samaa. Siis asun pk-seudulla ja pääsisin helpostikin risteilyille, mutta a) inhoan laivaristeilyitä, b) sellaiselle olisi noloa mennä yksin ja c) kotona on kivempaa. Voisin mennä joihinkin rientoihinkin tai vaikka kirkkoon, mutta en uskalla mennä yksin ja itsekritiikki on aivan tapissa. Häpeän mennä mihinkään "tyrkylle" ja pelkään, että ihmiset vain naureskelisivat mulle.

Matkustan lähinnä yksin, mutta matkoillakaan en tutustu juurikaan keneenkään, vaan hiippailen itsekseni museoissa ym. ja sieltä aikaisin hotellille nukkumaan. Mua auttaisi se, jos joku läheiseni (esim. äiti tai isä) tajuaisi vähän rohkaista ja "paapoa" mua sen verran, että reipastuisin ja virkistyisin tästä tilastani.

T. Ap

Olet aikuinen ihminen. Olet hankkinut jopa lapsia. Oikeasti nyt. Grow up.

Avioliitto oli todella kuluttava monella tasolla. Exäni murskasi itsetuntoni ja kiusasi/kontrolloi mua vuosikaudet. Erosta on pian jo kaksi vuotta, mutta edelleenkin olen jopa traumatisoitunut niistä avioliiton aikana kokemistani asioista.

T. Ap

Mene sitten terapiaan.

Sori, vastaus kysymykseeni olikin päivittynyt ennen viestini lähetystä. Tuo reaktiosi on normaali ja toivon sinulle elämääsi hyviä ihmissuhteita. Normaali ihminen ei ymmärrä mitä on, kun ei palaudu yön aikana ja herää uuteen aamuun normaalisti. Ja traumatisoituneen ihmisen aivot menevät välillä lukkoon muutenkin. 

Jos sinulla on kehollisia kipuja ja jumeja henkisten lisäksi, voisit kokeilla vaikka lymfahierontaa tai muuta hellävaraista hoitoa, jossa saat ihmisen kosketusta ja kehosi vähän rentoutuu. 

Vierailija kirjoitti:

Sori, vastaus kysymykseeni olikin päivittynyt ennen viestini lähetystä. Tuo reaktiosi on normaali ja toivon sinulle elämääsi hyviä ihmissuhteita. Normaali ihminen ei ymmärrä mitä on, kun ei palaudu yön aikana ja herää uuteen aamuun normaalisti. Ja traumatisoituneen ihmisen aivot menevät välillä lukkoon muutenkin. 

Jos sinulla on kehollisia kipuja ja jumeja henkisten lisäksi, voisit kokeilla vaikka lymfahierontaa tai muuta hellävaraista hoitoa, jossa saat ihmisen kosketusta ja kehosi vähän rentoutuu. 

Kiitos tästä viestistä

Jossain kampaamossa ja kosmetologilla on tullut aivan absurdi tunne, kun se ihminen onkin koskettanut lempeästi. Olen jopa hävennyt sitä mielessäni, miten hyvältä se tuntui. Itsetuntoni nousi hetkeksi kohisten...tosin avioliitossa ex-mies palautti mut nopeasti maan pinnalle, jos olin liian hyvällä mielellä tai vähänkin tuli parempi olo itsestäni. Lymfahieronta olisi muutenkin kiintoisaa kokea.

T. Ap

Minulla keho patosi surun ja yksinäisyyden ja stressin sisäänsä. Vanhenin nopeasti ja pöhötyin ja turposin. Kun menin lymfaan, pahan olon padot jotenkin avautuivat. Se teki samalla hyvää, mutta vaikean kautta eli sen jälkeen henkinen olo jopa paheni tai siis alkoi parantua mutta sillä tavalla, että jouduin käsittelemään patoamani tunteet, kohtaamaan ne kivut ja itkemään itkut. Mutta se kannatti kyllä. Eli älä pelästy, jos sinullekin tapahtuisi jotain tuollaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori, vastaus kysymykseeni olikin päivittynyt ennen viestini lähetystä. Tuo reaktiosi on normaali ja toivon sinulle elämääsi hyviä ihmissuhteita. Normaali ihminen ei ymmärrä mitä on, kun ei palaudu yön aikana ja herää uuteen aamuun normaalisti. Ja traumatisoituneen ihmisen aivot menevät välillä lukkoon muutenkin. 

Jos sinulla on kehollisia kipuja ja jumeja henkisten lisäksi, voisit kokeilla vaikka lymfahierontaa tai muuta hellävaraista hoitoa, jossa saat ihmisen kosketusta ja kehosi vähän rentoutuu. 

Kiitos tästä viestistä <3 Tuo lymfahieronta on hyvä idea kyllä. Häpeän kyllä alastomuutta ja kehoani, mutta en avioliitossakaan saanut vuosikausiin lainkaan lempeää kosketusta (sen jälkeen en ole saanut mitään kosketusta muuten paitsi kampaamossa jne.). Ex-mieheni kosketti ainoastaan lyömällä, tönimällä, äkkiliikkein vihan vallassa minua. Hän purki kaiken pahan mielensä ja stressinsä minuun ja inhosi minua ilmeisesti (vaikkei jälkikäteen sitä enää myönnäkään).

Jossain kampaamossa ja kosmetologilla on tullut aivan absurdi tunne, kun se ihminen onkin koskettanut lempeästi. Olen jopa hävennyt sitä mielessäni, miten hyvältä se tuntui. Itsetuntoni nousi hetkeksi kohisten...tosin avioliitossa ex-mies palautti mut nopeasti maan pinnalle, jos olin liian hyvällä mielellä tai vähänkin tuli parempi olo itsestäni. Lymfahieronta olisi muutenkin kiintoisaa kokea.

T. Ap

Ehkä eksäsi vihasi itseään ja elämäänsä eikä osannut rakastaa sinua, vaikka olisi halunnut. Hänen ongelmansa, ei sinun. Toki sinä jouduit kestämän ongelmaa suhteenne ajan.