Lue keskustelun säännöt.
Häpeä ja opiskelu.
25.09.2018 |
Olen palannut tauon jälkeen takaisin yliopistolle. Keskeytin aikoinani opiskelun, koska sairastuin masennukseen niin pahasti.
Nyt olen voinut paremmin ja mun muisti on alkanut parantumaan. Päätin sitten palata opintojen pariin.
Nyt huomaan kuitenkin, että ne ajatukset alkaa taas nousta mitkä aikoinaan on ollut osasyy sairastumiseen.
Tunnen itseni taas tolkuttoman tyhmäksi, en uskalla mennä tenttiin (johon olisi nyt eka kerran mahdollista mennä ) ja tekisi mieli lopettaa puhuminen kokonaan.
Pelkään tenttejä, koska olen niin tyhmä. Mua pelottaa, että en vaan opi mitään. Että en muista.
Häpeä on valtava. Häpeän itseäni niin paljon. Tyhmyyttäni kaikista eniten. Kadun päivää kun päätin hakea yliopistoon.
Kaksi asiaa mitä en saa mielestäni. Kahdella eri aiheen luennolla kysyin luennoitsijalta yhtä asiaa. Toinen vastasi ihan ohi aiheen ja alkoi selittää mulle kuin lapselle, että miten.
Ja toinen vaan totesi, että sitähän se tarkoittaa kun kysyin yhtä juttua(juttu olisi pitänyt tajuta).
Jatkuva tunne omasta tyhmyydestä ja häpeästä. Mietin jo, että pitäisikö lopettaa puhuminen tai koko helkutin opiskelu.
En kestä tätä häpeää.
Miten te muut olette selvinneet ja miten häpeästä pääsee? Ja miten uskallan mennä tenttiin?
Kommentit (6)
Ei pidä hävetä sitä että viisastuu kysymällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teidän vanhemmat kasvattaneet teille huonon itsetunnon?
Huono luennoitsija, jos ei vastaa niin, että kuulija on varmasti lopuksi ymmärtänyt sen, mitä on kerrottu. Oikeasti: tyhmiä kysymyksiä ei ole, niin klisee kuin tämä onkin. Sinun ei tarvitse hävetä noita tapauksia.
Suoritusten suhteen ymmärrän sua tosi hyvin, mulla on ollut vähän samaa vikaa. Aina ennen tenttiä tuntuu, etten osaa tai muista mitään. Sitten kuitenkin, kun saan sen tenttipaperin eteeni, huokaisen helpotuksesta ja vastaan kaikkiin kysymyksiin ihan helposti. Mulla on hyvä mieli ehkä iltaan saakka, mutta sitten epäilys hiipii mieleen - kerta se tentti oli niin helppo, vastasin varmaan väärin! Samoin esseiden kanssa, olen tyytyväinen ehkä pari tuntia palautuksen päälle ja sitten alkaa häpeily omasta tekstistä, että miten paskaa se varmasti oli.
Tämä kaikkihan kulminoituu vielä siihen, etten uskalla koskaan katsoa mun arvosanoja enkä lukea opettajien lähettämiä palautesähköposteja, koska olen niin varma siitä, että tuotan pelkkää paskaa. Nyt, kun kävin selvittelemässä mun opintojen tilaa ja edistymistä amanuenssin luona, selvisi, että mulla on lähemmäs vitosen keskiarvo.
Mistähän tällainen häpeä oikein tulee? Suurin ongelma mun elämässä tällä hetkellä on se, etten varmaan ikinä valmistu, koska en suostu siihen, että mun gradu ikinä julkaistaan missään. Koska joku voisi lukea sen. Kandin julkaisemisenhan saa kieltää, mutta gradu mennee verkkoon automaattisesti. Eli luultavasti jätän sen palauttamatta.
Olet ymmärtänyt opiskelun luonteen väärin. Opiskelussa on kyse juuri siitä, että ensin ollaan tyhmiä, sitten aletaan tajuta että ollaan tyhmiä, ja lopulta, viimeksi, aletaan tajuta, miten sen kanssa selvitään haastavista tilanteista ilman vahinkoja, eli miten tyhmyydestään huolimatta saa hankituksi, ymmärretyksi, sovelletuksi, arvioiduksi ja hätätilassa luoduksi tarpeellisen määrän tietoa.
Sä olet siis opinnossasi juuri siellä, missä pitääkin. Edistyt, kun tajuat, ettet tiedä, etkä aina ilman neuvoa hiffaakaan. Seuraavaksi kun tajuat, että kysyminen on hyvä, edistyt vähän lisää.
Juopottelu on auttanut minua.