Normaalia oman ajan tarvetta vai kumppani vähemmän tärkeä

Miten tämä lisääntynyt oman ajan tarve ilmenee käytännössä? Baariin kavereiden kanssa? Uusia harrastuksia? Vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä lisääntynyt oman ajan tarve ilmenee käytännössä? Baariin kavereiden kanssa? Uusia harrastuksia? Vai mitä?

Se ilmenee niin, että yhdessä vietetään aikaa toisen osapuolen aloitteesta, mutta sitten aika ajoin kautta rantain vihjaillaan että huvittaisi olla yksin. Ja sitten kun on yksin niin en edes oikeastaan tiedä, mitä tekee koska emme myöskään soittele. Oletan että on kotona ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Erikseen on tietenkin juhlimiset yms. joihin osallistumista en ole koskaan estänyt.

Muutama viesti vaihdetaan erossaoloaikana. Joskin kumppani on myös valittanut miten kokee päivittäisen yhteydenpidon ahdistavana jonka takia minä en laita oma-aloitteisesti näitäkään viestejä.

Olisko vielä kommentteja? Kaipaan tosissaan apua. Mun vaihtoehdot on ilman viisaita neuvoja joko a) pilata suhde tukahduttamalla toinen tai b) jäädä kynnysmatoksi joka tulee tärkeysjärjestyksessä jossain hännillä. En tiedä, kummasta on kyse ja kumman mukaan toimia.

ap

Näillä tiedoilla ei voi vielä neuvoa mitenkään.

Kauanko olette olleet yhdessä - onko ollut tarkoituksena joskus muuttaa yhteiseen kotiin?

Minkä ikäisiä olette - onko taustalla eroja, lapsia, exiä jne.

Siis tämä kaikki on tapahtunut ihan yllättäen? Olette siis sopinut, että seurustelette ja olette keskustelleet parisuhteen säännöistä?

Me olemme asuneet jo yhdessä 5 vuotta, mutta minä olen ihan alusta alkaen ollut se, joka vaatii enemmän omaa aikaa. Minulla on paljon harrastuksia, tapaan ystäviä ym., mutta mies on ollut ihan alusta alkaen tästä tietoinen ja hyväksynyt :)

Minulla oli teininä poikaystävä, jolle kaverit menivät aina minun edelle, tai siltä minusta usein tuntui. Tästä syystä päätin suhteemme. Aina vuosien varrella mietin kuitenkin tätä exääni, ja pohdin olinko kuitenkin itse ollut liian vaativa.

Lopulta noin kymmenen vuoden jälkeen, otin häneen yhteyttä ja aloimme uudestaan tapailla. Hetken päästä huomasin että olemme jälleen samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten. Sovittiin tapaamisia, ja useita kertoja mies perui tapaamisemme pienelläkin varoitusajalla, jos hänelle tulikin jotain muuta mielenkiintoisempaa. Kaverit ja kaikki muu menivät edelleen minun edelleni. Viesteihin vastaaminenkin kesti välillä jopa kaksi viikkoa. Melkoisen nopeasti totesin että nuoruuden fiilikseni olivat ihan oikeat, eikä vika ollut ollut minussa. Ilmoitin miehelle, että en jaksa tuollaista pelleilyä, ja jatkoin elämääni.

Noin kuukauden päästä tapasin nykyisen aviomieheni. Vielä näin kuusi vuotta myöhemmin, on edelleen välillä vaikea uskoa että minulla on noin ihana mies.

Tällä kokemuksella valitsisin siis vaihtoehdon c) heivaa mies, parempiakin on olemassa

Sillä ei oikeastaan ole väliä oletko sinä liian vaativa vai mies liian välinpitämätön. Olennaista on se, että teidän yhdessä-/erossaoloajan tarpeenne ovat keskenään liian erilaiset.

Olemme seurustelleet yli puoli vuotta, alle vuoden. Ollaan kolmikymppuisiä, molemmilla historiaa ja mm. lapsiet. Ei asuta yhdessä. Kumppani on ilmaissut heti alussa, että tarvitsee paljon omaa aikaa. Sanoin sen olevan minulle ok ja pyysin, että ilmoittaa vain kun sitä haluaa.

Nyt sitten olemme nähneet lähes päivittäin edes hetken verran (usein tunti, pari viikolla ja viikonloput yhdesdä) ja tämän toisen osapuolen aloitteesta useimmiten. Välillä minäkin olen ehdottanut, kun olen kokenut luottoa siihen että hän haluaa viettää aikaa kanssani.

Nyt sitten hiljattain aloin huomata etäisyyttä. Annoin olla rauhassa useamman päivän (en oma-aloitteisesti ehdottanut mitään) mutta lopulta halusin keskustella, kun koin että joku on. Kumppani alkoi kertoa miten on ahdistunut kun koko ajan pitää nähdä ja vaadin häneltä liikaa. Epäili läheisriippuvaiseksi yms. Mielestäni kohtuutonta puhetta. Olemme sentään viikkotasolla suurimman osan ajasta nimenomaan erillään. Kuulemma ei ole uskaltanut pyytää omaa aikaa.

Nyt mietin, onko kyse vain oikeasti oman ajan tarpeesta vai kusetetaanko minua. Itse olen rakastunut ja tahtoisin olla mielelläni paljon yhdessä. Nyt on olo, että rakkauttani torjutaan. Mutta tunteet ja olot ei aina ole totuus, siksi haluaisin kommentteja. Kumppani sanoo rakastavansa minua.

Vierailija kirjoitti:

Olemme seurustelleet yli puoli vuotta, alle vuoden. Ollaan kolmikymppuisiä, molemmilla historiaa ja mm. lapsiet. Ei asuta yhdessä. Kumppani on ilmaissut heti alussa, että tarvitsee paljon omaa aikaa. Sanoin sen olevan minulle ok ja pyysin, että ilmoittaa vain kun sitä haluaa.

Nyt sitten olemme nähneet lähes päivittäin edes hetken verran (usein tunti, pari viikolla ja viikonloput yhdesdä) ja tämän toisen osapuolen aloitteesta useimmiten. Välillä minäkin olen ehdottanut, kun olen kokenut luottoa siihen että hän haluaa viettää aikaa kanssani.

Nyt sitten hiljattain aloin huomata etäisyyttä. Annoin olla rauhassa useamman päivän (en oma-aloitteisesti ehdottanut mitään) mutta lopulta halusin keskustella, kun koin että joku on. Kumppani alkoi kertoa miten on ahdistunut kun koko ajan pitää nähdä ja vaadin häneltä liikaa. Epäili läheisriippuvaiseksi yms. Mielestäni kohtuutonta puhetta. Olemme sentään viikkotasolla suurimman osan ajasta nimenomaan erillään. Kuulemma ei ole uskaltanut pyytää omaa aikaa.

Nyt mietin, onko kyse vain oikeasti oman ajan tarpeesta vai kusetetaanko minua. Itse olen rakastunut ja tahtoisin olla mielelläni paljon yhdessä. Nyt on olo, että rakkauttani torjutaan. Mutta tunteet ja olot ei aina ole totuus, siksi haluaisin kommentteja. Kumppani sanoo rakastavansa minua.

Kuullostaa siltä, että sinua kustaan linssiin. Tuollainen läheisriippuvaiseksi haukkuminen ilman syytä (on normaalia nähdä kumppania usein) kertoo jo jotain... Ehkä miehellä joku toinen nainen pyörityksessä, johon se aika kuluu. Tyyliin sinun kanssa puolet ja sen toisen kanssa puolet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemme seurustelleet yli puoli vuotta, alle vuoden. Ollaan kolmikymppuisiä, molemmilla historiaa ja mm. lapsiet. Ei asuta yhdessä. Kumppani on ilmaissut heti alussa, että tarvitsee paljon omaa aikaa. Sanoin sen olevan minulle ok ja pyysin, että ilmoittaa vain kun sitä haluaa.

Nyt sitten olemme nähneet lähes päivittäin edes hetken verran (usein tunti, pari viikolla ja viikonloput yhdesdä) ja tämän toisen osapuolen aloitteesta useimmiten. Välillä minäkin olen ehdottanut, kun olen kokenut luottoa siihen että hän haluaa viettää aikaa kanssani.

Nyt sitten hiljattain aloin huomata etäisyyttä. Annoin olla rauhassa useamman päivän (en oma-aloitteisesti ehdottanut mitään) mutta lopulta halusin keskustella, kun koin että joku on. Kumppani alkoi kertoa miten on ahdistunut kun koko ajan pitää nähdä ja vaadin häneltä liikaa. Epäili läheisriippuvaiseksi yms. Mielestäni kohtuutonta puhetta. Olemme sentään viikkotasolla suurimman osan ajasta nimenomaan erillään. Kuulemma ei ole uskaltanut pyytää omaa aikaa.

Nyt mietin, onko kyse vain oikeasti oman ajan tarpeesta vai kusetetaanko minua. Itse olen rakastunut ja tahtoisin olla mielelläni paljon yhdessä. Nyt on olo, että rakkauttani torjutaan. Mutta tunteet ja olot ei aina ole totuus, siksi haluaisin kommentteja. Kumppani sanoo rakastavansa minua.

Kuullostaa siltä, että sinua kustaan linssiin. Tuollainen läheisriippuvaiseksi haukkuminen ilman syytä (on normaalia nähdä kumppania usein) kertoo jo jotain... Ehkä miehellä joku toinen nainen pyörityksessä, johon se aika kuluu. Tyyliin sinun kanssa puolet ja sen toisen kanssa puolet.

Kiitos. Mutta kuinka usein on normaalia nähdä, siis mikä kenellekin on usein. Itse voisin olla enemmänkin yhdessä, vaikka joka yö nukkua yhdessä vaikka päivät oltaiskin omilla asioillamme. Nyt koen että omaa aikaa on todellakin ihan riittämiin kun on omat asunnotkin ja yhteisiä öitä ehkä kaksi viikossa. Joo aika pahalta taitaa kuulostaa jos tässä vaiheessa haluaa vielä tuosta vähentää. Kun itse haluaisin pikemminkin lisää yhdessä oloa.

Tämä on vaikeaa, koska samaan aikaan jauhetaan kaiken maailman miesten luolaanvetäytymistarpeista ja että on annettava vetäytyä jotta voi sieltä tulla takaisin ja muuta kuminauhapaskaa. Okei, kestän kyllä erossa olon jos tiedän että syy on joku vilpitön. Mutta mitään kuminauhapelleilyjä en ala leikkimään. Haluan normaalin aikuisten ihmissuhteen, en mitään peliä jossa on analysoitava toisen perimmäisiä tarkoituksia ja otettava itse vastaetäisyyttä, onko mikään typerämpää.

Joten jos on hyvä syy olla yksin en siitä pillastu ja ala vouhkata koko suhteen tuhoa. Mutta jos tuntuu ettei olla täysillä mukana ja olisi pelailtava niin ei kiitos.

ap

Miksi et kysy, että mistä on kysymys?

Ei välttämättä tarvitse olla mitään muita naisia, mutta jospa mies on kyllästynyt sinuun eikä uskalla rehellisesti sanoa, että lopetetaan koko juttu? Yrittää vaan tuollaisella venytyksellä ja etääntymisellä päästä sinusta irti, odottaa, että sinä teet lopullisen päätöksen.

Mä oon nainen, ollut suhteessa miehen kanssa nyt 2 vuotta. Samoja speksejä kuin teilläkin, lapsia, omat kodit jne. Olen rakastunut mieheen, mutta joutunut sanomaan hänelle että tarvitsen enemmän tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä ja että olisin hänen luonaan öitä useammin. Mua ahdistaa jos mies jatkuvasti laittaa viestiä. Mutta. Jos mies antaa mun olla omissa oloissani pari päivää, ikävä mulle tulee. Ahdistelu "miks et halua olla mun kaa, miks et vastaa" sen sijaan toimii täysin päinvastoin. Eli ymmärrän kyllä ap:n miestäkin.

Itsellä kävi niin, että kun toinen halusi omaa aikaa todella reilummin niin hän halusi erota. Jossain vaiheessa ex mulle sanoi lopulta suoraan, että ei halua viettää aikaa kanssani enää koska on miettinyt eroa.

Jätä se sika. Olipa syy missä tahansa, teidän tarpeenne läheisyydestä ym on niin poikkeavat että on parempi erota. Tosiaan tulee mieleen, että olet pelkkä FB miehelle ja sen elämä on toisaalla. Älä jää roikkumaan.

Tietääkö mies, mikä ero on läheisriippuvuudella ja parisuhteella? Parisuhteelle tavallista on päivittäinen, jopa usean kerran päivässä tapahtuva yhteydenpito. Meillä viestitellään monesti pitkin päivää, vaikka ollaan jo vanha pari ja asutaan yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon nainen, ollut suhteessa miehen kanssa nyt 2 vuotta. Samoja speksejä kuin teilläkin, lapsia, omat kodit jne. Olen rakastunut mieheen, mutta joutunut sanomaan hänelle että tarvitsen enemmän tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä ja että olisin hänen luonaan öitä useammin. Mua ahdistaa jos mies jatkuvasti laittaa viestiä. Mutta. Jos mies antaa mun olla omissa oloissani pari päivää, ikävä mulle tulee. Ahdistelu "miks et halua olla mun kaa, miks et vastaa" sen sijaan toimii täysin päinvastoin. Eli ymmärrän kyllä ap:n miestäkin.

Okei, kiva kuulla etääntyvän osapuolen mielipide. Paitsi että minä en kysele mitään miksi et vastaa-juttuja. Annan vaan olla. Ja sisäisesti kyllä kärsin.

Vierailija kirjoitti:

Tietääkö mies, mikä ero on läheisriippuvuudella ja parisuhteella? Parisuhteelle tavallista on päivittäinen, jopa usean kerran päivässä tapahtuva yhteydenpito. Meillä viestitellään monesti pitkin päivää, vaikka ollaan jo vanha pari ja asutaan yhdessä. 

Todennäköisesti ei. Hänellä ei ole kokemusta kovin normaalista parisuhteesta ja pelkää hylkäämistä jne. Olen ajatellut että on tottinut siihen että seurustelukumppani ei pidä häntä tärkeänä ja uhkailee erolla. Nyt kun minä en tee noin ja pidän häntä tärkeänä niin kappas, minunhan täytyy olla joku roikkuja. Ymmärrän kyllä ihmisten rikkinäisyyttä ja hyväksyn sen mutta toisen osapuolen pitäisi myös nähdä se. Ketään en ala muuttaa tai odottaa muuttumista. Haluan vaan ihan selvän pelin. Joko ollaan tai ei. Kuulostanko nyt niin epävarmalta roikkujalta, omasta mielestä en.

ap

Itse olen nainen, parisuhteessa. Minä olen se joka tarvitsee enemmän tilaa ja aikaa. Mies välillä tästä loukkaantuu; itse koen hänen loukkaantumisensa (sanattomankin; kyllähän sen aistii) todella painostavaksi ja ahdistavaksi, tuntuu kuin hän haluaisi hallita elämääni. Ollaan näistä puhuttu ja joten kuten yhdessä pärjätty jo 14 vuotta. 

Haluan parisuhteelta toveruutta, seksiä, keskusteluja, yhdessä nauramista. Mutta en herran jestas koko ajan. Haluan tehdä asioita yksin, ex tempore, haluan pitää jotkut alueet ominani, en kestä olla vuorovaikutuksessa koko ajan.  Sitäkin lajia olen jo saanut riittäviin ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani ja siihen syntyneiden lasten äitinä (jotka onneksi ovat jo itsenäistyneet ja aikuisia).

Vierailija kirjoitti:

Olemme seurustelleet yli puoli vuotta, alle vuoden. Ollaan kolmikymppuisiä, molemmilla historiaa ja mm. lapsiet. Ei asuta yhdessä. Kumppani on ilmaissut heti alussa, että tarvitsee paljon omaa aikaa. Sanoin sen olevan minulle ok ja pyysin, että ilmoittaa vain kun sitä haluaa.

Nyt sitten olemme nähneet lähes päivittäin edes hetken verran (usein tunti, pari viikolla ja viikonloput yhdesdä) ja tämän toisen osapuolen aloitteesta useimmiten. Välillä minäkin olen ehdottanut, kun olen kokenut luottoa siihen että hän haluaa viettää aikaa kanssani.

Nyt sitten hiljattain aloin huomata etäisyyttä. Annoin olla rauhassa useamman päivän (en oma-aloitteisesti ehdottanut mitään) mutta lopulta halusin keskustella, kun koin että joku on. Kumppani alkoi kertoa miten on ahdistunut kun koko ajan pitää nähdä ja vaadin häneltä liikaa. Epäili läheisriippuvaiseksi yms. Mielestäni kohtuutonta puhetta. Olemme sentään viikkotasolla suurimman osan ajasta nimenomaan erillään. Kuulemma ei ole uskaltanut pyytää omaa aikaa.

Nyt mietin, onko kyse vain oikeasti oman ajan tarpeesta vai kusetetaanko minua. Itse olen rakastunut ja tahtoisin olla mielelläni paljon yhdessä. Nyt on olo, että rakkauttani torjutaan. Mutta tunteet ja olot ei aina ole totuus, siksi haluaisin kommentteja. Kumppani sanoo rakastavansa minua.

Eli teillä on lapsia ja ilmeisesti olette työelämässä? Itse en mitenkään jaksaisi tavata unelmamiestä päivittäin tuossa tilanteessa. Oman aviomiehenikin "tapaan" vain muutaman kerran viikossa, eli silloin vietetään intensiivisesti aikaa yhdessä, muuten eletään rinnakkain samassa kodissa hyvässä hengessä. Olisi tuskaa nähdä joku joka päivä. Milloin ehtisi toipua ja ladata akkuja?