Minusta näissä ikäkriiseissä ei ole kyse iästä vaan toteutumattomista unelmista ja tietty ikäpyykki vain muistuttaa asiasta.
Olen mielestäni saavuttanut elämässäni enemmän kuin olisin nuorena voinut kuvitellakaan. Lisäksi minulla on edelleen paljon unelmia, joita kohtaan ponnistelen. Ei tässä ehdi ikäriiseistä kärsimään, vaikka posket alkavatkin roikkua ja päälaki kaljuuntumaan.
Minä taas olen saavuttanut paljon vähemmän, kuin koulutuksen, älyn ja kunnianhimon perusteella voisi kuvitella ja olisi kohtuullista odottaa. Siksi unelmia on tällä hetkellä vähänlaisesti jos ollenkaan (suunnitelmia kylläkin). Pyrin olemaan kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä minulla on. Paljon huonomminkin voisi olla.
Vastoinkäymiset ovat opettaneet asioita, joita virtaviivaisessa uraputkessa ei olisi joutunut eikä ehtinyt kohtaamaan. Jossain vaiheessa ne "sisäiset demonit" olisivat ryömineet esille kuitenkin, ehkä sitten eläkeiän kriisissä, kun ei ole enää ulkopuolelta järjestettyä tekemistä mihin paeta.
Silti olen sitä mieltä, että on itsepetosta hehkuttaa kärsimysten jalostavaa vaikutusta. Kyllä mielenterveydelle tekee hyvää, että joku suunnitelmista ja unelmista joskus myös toteutuu. Jotkut kestävät toistuvaa näpeilleen saamista paremmin kuin toiset, ja minulla se ei ole koskaan ollut erityinen vahvuus.