Mitä teet piristyäksesi silloin, kun mielialasi on maassa?

Vierailija kirjoitti:

Huimausaineet auttaa.

Huimaus ei mielestäni ole myönteinen olotila.

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla ainoa ihminen, joka masentuu ulkoillessa. Ulkona oleminen saa minut surulliseksi. Kävely toisten kotien ohi itkettää. Haluan pian takaisin sisälle, turvaan.

Masentuneena ulkoilu voi kyllä olla todella ahdistavaa. Tai jos kärsii vaikka paniikkihäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan oloani "kuolemaantuomittuun" syöpäpotilaaseen tai hirttäytyneen lapsen vanhempiin.

Miten ajatus näin kurjista ihmiskohtaloista voi edes vertailukohtana piristää? Ihmiset ovat näköjään todella erilaisia. Minut tuollaiset asiat saavat vain miettimään sitä, että maailma on monelle aika kurja paikka ja olo muuttuu entistä alakuloisemmaksi.

Sama täällä. Tälläisten ihmiskohtaloiden ajattelu saa voimaan pahoin.

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla ainoa ihminen, joka masentuu ulkoillessa. Ulkona oleminen saa minut surulliseksi. Kävely toisten kotien ohi itkettää. Haluan pian takaisin sisälle, turvaan.

Mulla on niin, että jos olen ennestään alakuloinen, niin ulkoilu vain pahentaa sitä. Ehkä jos asuisin jossain syrjäseudulla, jossa ei voi törmätä kehenkään eikä kukaan nähdä mua, saattaisin jopa piristyä ulkoillessa. Kaupungissa on epämiellyttävää, että pitää kävellä ensin pitkä matka ihmisten ja ikkunoiden ohi, että pääsee edes vähän syrjäisemmälle metsäpolulle kävelemään. Tuntuu, että olen kotini vanki, koska ajatus ulos astumisesta on ahdistava.

Ulkoilu saattaa piristää silloin, kun jo ennen ulkoilua on ollu jollain tavalla pirteä olo tai "alkava pirteys". Mutta ankeaa oloa ulkoilu vain pahentaa.

Kirjoitan päiväkirjaan.

Ruoanlaitto auttaa minua. Ja tuleehan se ruoka kyllä sitten myös syötyä. Samoin pyörä- ja kävelylenkeillä on sellainen "maadoittava" vaikutus kun ajatukset ovat päässeet synkkiin syövereihin.

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla ainoa ihminen, joka masentuu ulkoillessa. Ulkona oleminen saa minut surulliseksi. Kävely toisten kotien ohi itkettää. Haluan pian takaisin sisälle, turvaan.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Itse pääasiassa nautin ulkoilusta mutta etenkin talvisilla lenkeillä lämpimänkeltainen valo ikkunoista tuntuu korostavan sitä faktaa että olen yksin sekä ennen lenkkiä, lenkillä että lenkin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan oloani "kuolemaantuomittuun" syöpäpotilaaseen tai hirttäytyneen lapsen vanhempiin.

Miten ajatus näin kurjista ihmiskohtaloista voi edes vertailukohtana piristää? Ihmiset ovat näköjään todella erilaisia. Minut tuollaiset asiat saavat vain miettimään sitä, että maailma on monelle aika kurja paikka ja olo muuttuu entistä alakuloisemmaksi.

Jos mulla on ikävä fiilis mun olosuhteiden takia, niin kun mietin miten paljon pahemminkin voisi olla, niin kyllä se ainakin vähän helpottaa. Toki tunnen joskus myös ikäviä tunteita muiden kurjuuksien takia, mutta kyllä se mua auttaa tuntemaan kiitollisuutta elämän hyvistä asioista, että tiedän että pahemminkin voisi olla. Eikä mun tarvii edes verrata aina muihin ihmisiin, vaan jo sekin auttaa, että muistelen jotain pahempaa hetkeä mun elämässä. Sellaista hetkeä, jossa en olisi muuta voinut toivoakaan kuin sitä, että elämäni olisi tällaista kuin nyt - ei onnellista, mutta kelvollista.

Saatan katsoa leffan tai jonkun muun ohjelman. Joskus taas leivon ja toisinaan teen käsitöitä. Metsässä kävely auttaa ja marjastus jne... Saunominen auttaa. Yleensäkkin arjen rutiineista kiinnipito  auttaa. Joskus taas meen kierteleen kirppiksille tai luen kirjaa tai soitan jollekkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan oloani "kuolemaantuomittuun" syöpäpotilaaseen tai hirttäytyneen lapsen vanhempiin.

Miten ajatus näin kurjista ihmiskohtaloista voi edes vertailukohtana piristää? Ihmiset ovat näköjään todella erilaisia. Minut tuollaiset asiat saavat vain miettimään sitä, että maailma on monelle aika kurja paikka ja olo muuttuu entistä alakuloisemmaksi.

Jos mulla on ikävä fiilis mun olosuhteiden takia, niin kun mietin miten paljon pahemminkin voisi olla, niin kyllä se ainakin vähän helpottaa. Toki tunnen joskus myös ikäviä tunteita muiden kurjuuksien takia, mutta kyllä se mua auttaa tuntemaan kiitollisuutta elämän hyvistä asioista, että tiedän että pahemminkin voisi olla. Eikä mun tarvii edes verrata aina muihin ihmisiin, vaan jo sekin auttaa, että muistelen jotain pahempaa hetkeä mun elämässä. Sellaista hetkeä, jossa en olisi muuta voinut toivoakaan kuin sitä, että elämäni olisi tällaista kuin nyt - ei onnellista, mutta kelvollista.

Et taida olla traumatisoitunut? Minulla tuo ei toimi lainkaan. Ahdistun muistellessani vaikeita kokemuksia. Toisinaan ajattelen, että olen aivan turhaan ponnistellut eteenpäin, kun olisi vain voinut jonain vaikealla hetkellä lopettaa kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaan oloani "kuolemaantuomittuun" syöpäpotilaaseen tai hirttäytyneen lapsen vanhempiin.

Miten ajatus näin kurjista ihmiskohtaloista voi edes vertailukohtana piristää? Ihmiset ovat näköjään todella erilaisia. Minut tuollaiset asiat saavat vain miettimään sitä, että maailma on monelle aika kurja paikka ja olo muuttuu entistä alakuloisemmaksi.

Jos mulla on ikävä fiilis mun olosuhteiden takia, niin kun mietin miten paljon pahemminkin voisi olla, niin kyllä se ainakin vähän helpottaa. Toki tunnen joskus myös ikäviä tunteita muiden kurjuuksien takia, mutta kyllä se mua auttaa tuntemaan kiitollisuutta elämän hyvistä asioista, että tiedän että pahemminkin voisi olla. Eikä mun tarvii edes verrata aina muihin ihmisiin, vaan jo sekin auttaa, että muistelen jotain pahempaa hetkeä mun elämässä. Sellaista hetkeä, jossa en olisi muuta voinut toivoakaan kuin sitä, että elämäni olisi tällaista kuin nyt - ei onnellista, mutta kelvollista.

Et taida olla traumatisoitunut? Minulla tuo ei toimi lainkaan. Ahdistun muistellessani vaikeita kokemuksia. Toisinaan ajattelen, että olen aivan turhaan ponnistellut eteenpäin, kun olisi vain voinut jonain vaikealla hetkellä lopettaa kaiken.

En osaa sanoa olenko traumatisoitunut. "Positiivista" ikävien asioiden muistelua on se, että olin lapsena köyhä ja usein nälkäinen ja oli huonot peseytymismahdollisuudet ja se että nuorena koin olevani maailman rumimpia ihmisiä. Se saa mut olemaan kiitollinen siitä, että työttömänäkään en kärsi nälkää ja voin olla suihkussa niin kauan kuin tarvitsee ja että koen olevani usein suunnilleen normaalin näköinen. "Negatiivista" ikävien asioiden muistelua on se, kun tuntiessani itseni taas rumaksi muistelen niitä kommentteja, joita olen kuullut ulkonäöstäni. Ne muistot vain vahvistavat kokemuksiani ja toimivat todisteena sen puolesta, että olen niin ruma kuin miltä silmiini näytän. (Ulkonäköni vaihtelee ennustamattomasti, joten käyn vuoristorataa siedettävän ja oksettavan olemuksen välillä.)

Olen kiitollinen nykyhetkestä, vaikka en olisikaan järin tyytyväinen ulkonäkööni, kun muistan sellaiset ajatukset menneisyydestä, joissa ajattelin, että voisin vaikka mu*hata kaikki läheiseni, jos siitä saisi vastineeksi edes siedettävän ulkonäön.

Yritän ottaa positiivisen asenteen omaan elämään eli mietin mitkä asiat tai tapahtumat ovat tuoneet iloa elämään. Eikä näiden tarvitse olla mitään maatamullistavia oivalluksia, vaan ihan arjen pienet teot ja tapahtumat riittävät.

Lisäksi ihan urheilu ja musiikin kuuntelu auttaa mulle. Ja mä oon tavallisesti aika pessimistinen ja negatiivinen ihminen, mutta joskus vaivun liiankin syviin vesiin.

Ostan nettikaupoista lapsenlapsille vaatteita.

.

Merillä harvemmin ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla ainoa ihminen, joka masentuu ulkoillessa. Ulkona oleminen saa minut surulliseksi. Kävely toisten kotien ohi itkettää. Haluan pian takaisin sisälle, turvaan.

Lapsuudenkotona koti oli se masennuksen lähde, joten minulla juuri päinvastainen reaktio, ulkona helpottaa. En ole koskaan kadehtinut toisten perheonnea.

Minulla on vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Asuin aikaisemmin Kempeleessä rivitalossa, enkä voinut kuvitellakaan lähteväni ulos kävelylle. Joka paikassa ihmisiä, taloja vieritysten, liikennettä, muita lenkkeilijöitä.

Lopulta pää ei vaan kestänyt enään vaan muutin maalle. Aina kun tulee paha olo, jopa ihan paniikkimainen olotila, tai ahdistaa, itkettää, mitä vain! Niin lähden kävelylle. Ja täällä saa olla katseilta suojassa. Vain metsää ympärillä. Koirankin olen ostanut, nyt kun kykenen täällä asuessani lenkkeilyttämään sitä. Koira tuo myös kauheasti iloa elämään. 

Muita piristys keinoja on suklaan syöminen, leipominen, joskus kirjan lukeminen (aina en pysty keskittymään jos henkinen olo on paha).

Menen nukkumaan, lähden ostamaan suklaata, itken tai katson telkkaria. Useimmiten se on tuo suklaan osto.