Ei ystäviä. Mitä tehdä?
Olen päälle 30 vuotias nainen. Peruskoulun ajan kiusattu ylipainon, r-vian ja vanhempien työttömyyden vuoksi. Olin se kolmaspyörä kaveriporukoissa ja en koulu aikoina saanut ystäviä.
Kiusaamisen aiheet käänsin voitokseni: laihdutin nuorena aikuisena, opiskelin ammatin (ettei vanhempien kohtalo toistuisi kohdallani) ja r-vian hioin pois.
Peruskoulussa koin olevani yksin noiden vikojen vuoksi ja syrjimisen johtuvan noista syistä.
Opiskeluaikoina tajusin edelleen olevani yksin. Kavereita tuli,mutta ei ystäviä. Olin edelleen se porukan täytehenkilö.
Valmistumisen jälkeen tein useita määräaikaisia työsuhteita eri paikoissa. Työyhteisöissä sama tilanne,kenestäkään ei ole läheistä tullut.
Nyt aloitin elämäni ensimmäisessä vakkarityössä. Olin innoissani ja ajattelin unelmatyön tuovan mukanaan elämään uusia ihmisiä, jonkun jonka kanssa käydä siiderillä perjantaina töiden jälkeen tai jonkun joka pyytää lounastauolle kaveriksi. Ei, edelleen en mahdu porukkaan. Tervehditään, mutta lounastauolle ei mukaan pyydetä tai sen enempää jutella. Muilla kuitenkin on työpaikalla löytynyt läheisempiä työkavereita joiden kanssa iloisesti puhe käy tauoilla ja nauru ilosta herskyy.
Pohdin todellakin mikä on vikana? Ulkoisesti olen tavallisen näköinen ihminen, lyhyt ja hieman pyöreä ikäiseni näköinen nainen joka pukeutuu tavallisesti mutta siististi. Olen puhelias ja huumorintajuinen sekä kohtealias.
Ainoa näkyvä ero minussa on kävelyssä. Loukkaantumisen takia kävelen ankkamaisesti.
Mietin todella onko tuo mahdollinen syy etten saa uusista ihmisistä kavereita saatika ystäviä?
Muutamia tuttavia minulla on esim.serkkujen vaimoja ja mieheni siskoja. Heidän kanssaan välillä tapaan ja istun esim.iltaa tyttöjen kesken. Näissäkin olen vain huomannut että nämä tapahtuvat aina jonkun kotona ja olen pohtinut etteikö poikkeavuuteni takia minun kanssa kehdata lähteä ulos?
Onko ihmisen elämä todella sidottuna pinnallisiin asioihin? Jos hieman eroat muista niin sinuun ei haluta tutustua tai ei haluta julkisesti liikkua kanssasi?