Tarvitseeko töissä olla motivaatiota?

Ei tarvii.

Tee työt - ansaitse rahaa.

Mene kotiin - nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvii.

Tee työt - ansaitse rahaa.

Mene kotiin - nauti elämästä.

Niin siis hulluksihan siinä pikemminkin tulisi jos liikaa niihin töihin panostaisi.

Fiksu kouluttautuu ammattiin, josta nauttii 😊

Ei ole pakko olla motivaatiota, mutta kyllähän se elämää helpottaa.

Olen ollut 30v työelämässä ilman motivaatiota. En ole vielä hulluksi tullut mutta inho työntekoa kohtaan kasvaa vuosi vuodelta.

Ei ole pakko olla motivaatiota, mutta sen olemassaolo helpottaa työntekoa.

Toisaalta motivaatio on ymmärretty kovin kapeasti, jos sen on vain jotain sisäistä paloa ja kiinnostusta työstä. Motivaatio voi tarkoittaa myös sitä, että työ on tarpeellinen väline johonkin, mitä haluaa. Joku haluaa syödä ja maksaa sähkölaskun, joku haluaa rahoittaa harrastuksensa, joku haluaa vaikuttaa tuleviin sukupolviin, joku haluaa pelastaa ilmaston, joku haluaa tehdä ihmisiä iloisiksi, joku haluaa herättää ihmisiä kououkiusaamisen kauhuista, joku haluaa... ei sen tarvitse olla itsse työ, vaan myös joku, mitä työllä voi saada aikaan.

Se riippuu ihan täysin palkan määrästä ja työn kuluttavuudesta, että kannattaako sitä tehdä ilman työmotivaatiota, vaikka muuta väitettäisiinkin. Palkalla saa ostettua vapaa-aikaa ja rampana ei ole kiva elää.

Meille ainakin uhkailtiin että se joka ei heti löydä motivaatiota ja ryhdy töihin saa potkut. Työssä paineet olivat niin kovat ja työn imu hukassa että lopulta päätin irtisanoutua.

Ilman motivaatiota siitä voi yhtähyvin seurata....

Burnout - loppuunpalamine

Boreout - leipääntyminen

Stressi - stressaantuminen

Depressio - masennus

Ihmisen pää ei ole tehty kestämään kovaa kuormitusta ja painetta. Jossainvaiheessa aivoissa vain napsahtaa piuhapoikki ja on pakko päästä purkamaan paineita.

Vierailija kirjoitti:

Fiksu kouluttautuu ammattiin, josta nauttii 😊

On tosi paljon ihmisiä jotka ei todellakaan nauti yhdestäkään ammatista/työstä. Ne ei oo fiksuja ihmisiä???

Itse opiskelin neljää eri alaa. Yksikään ei kiinnostanut pätkääkään. Joten opiskelu oli kidutusta. Lukio meni aikoinaan ihan rutiinilla eli ei niiden asioiden tarvinnut kiinnostaa niin silti meni hyvin. Mutta lukion jälkeen sitten korkeakoulut... siellä pitäisi kyllä kiinnostaa, muuten se on kuin söisi kakkaa päivät pitkät. No, opintojen jälkeen hylkäsin nuo ammatit ja nykyään olen sitten onnellinen osa-aikainen siivooja. Siinä ei motivaatiota tarvita, koska:

1. Työajat on niin lyhyet että ei ehdi tulla hulluksi.

2. Työ on niin yksipuolista että siinä voi pistää aivot narikkaan. Kun on aivot sammuksissa niin ei tule hulluksi.

Jos meinaat jotain sellaista työtä tehdä jossa on paljon työtunteja ja jossa ei voi pistää aivoja narikkaan niin on mun mielestä tosi tärkeetä että se kiinnostaa sua, koska muuten tulet hulluksi! Jos sulla ei motivaatiota mihinkään ole, ryhdy osa-aikaiseksi siivoojaksi.

Tuttavani oli psykologi, taisi olla erikoistunutkin joihinkin tollasiin työelämän juttuihin. Ainoa mitä muistan sen työasioistaan koskaan sanoneen on: "on todella paljon ihmisiä joita mikään työ ei yhtään kiinnosta, se on täysin normaalia ja yleistä".

Toinenkin tuttavani oli psykologi, kunnes erosi psykologintöistään ja alkoi etsiä muita töitä. Kysyin mitä töitä se hakee, se vastasi: "mitä vain töitä joita voi tehdä vaikka ei yhtään kiinnosta, eli ei ainakaan psykologin töitä".

Musta olis ihanaa jos mulla olis motivaatiota (kiinnostusta,...) edes johonkin. Mutta kun ei ole niin ei ole, se siitä sitten.

Höh, onhan se rahakin motiivi. Ja hyvä onkin.

Työnkuva muuttui jotenkin oudosti kenenkään kertomatta mulle. Olin motivoitunut, tein rutiinilla sen mikä vaadittiin. Sitten tuli asiantuntija-nimikkeellä oleva sähläri, joka puuttui melkein kaikkien töihin.

Pomo sanoi kahden kesken, että odottaa paljon parannusta oman työn kehittämiseen. Työni oli laaja-alaista, myös toisten hommien tuuraamista.

Voiko pomo sanoa: Kehitä työtäsi, mutta ei anna pienintäkään vinkkiä tai viittausta siihen, mitä hän odottaa?

Olin useampien sairauksien uuvuttama, oli kuitenkin hieno tunne, että pystyi työhön. Lopulta järkkääntyi aika nopeasti prosessi lääkärinlausuntoineen ja tk-eläke.

Vain lääkäri tuki ja ymmärsi tilanteen, mitä olisi pitänyt käsitellä työpaikalla.

En osannut kehittää työtäni, koska en ymmärtänyt mistä kyse, eikä uutta työnkuvaa kirjallisena missään.

Pelkään vieläkin aamuisia herätyksiä (jos joku pakollinen meno) että pitää unilääkkeillä nukkua ne yöt.

Näin toimi työnantajana ns. kolmas sektori, mikä käyttää yhteisiä verovaroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fiksu kouluttautuu ammattiin, josta nauttii 😊

On tosi paljon ihmisiä jotka ei todellakaan nauti yhdestäkään ammatista/työstä. Ne ei oo fiksuja ihmisiä???

Itse opiskelin neljää eri alaa. Yksikään ei kiinnostanut pätkääkään. Joten opiskelu oli kidutusta. Lukio meni aikoinaan ihan rutiinilla eli ei niiden asioiden tarvinnut kiinnostaa niin silti meni hyvin. Mutta lukion jälkeen sitten korkeakoulut... siellä pitäisi kyllä kiinnostaa, muuten se on kuin söisi kakkaa päivät pitkät. No, opintojen jälkeen hylkäsin nuo ammatit ja nykyään olen sitten onnellinen osa-aikainen siivooja. Siinä ei motivaatiota tarvita, koska:

1. Työajat on niin lyhyet että ei ehdi tulla hulluksi.

2. Työ on niin yksipuolista että siinä voi pistää aivot narikkaan. Kun on aivot sammuksissa niin ei tule hulluksi.

Jos meinaat jotain sellaista työtä tehdä jossa on paljon työtunteja ja jossa ei voi pistää aivoja narikkaan niin on mun mielestä tosi tärkeetä että se kiinnostaa sua, koska muuten tulet hulluksi! Jos sulla ei motivaatiota mihinkään ole, ryhdy osa-aikaiseksi siivoojaksi.

Ammatteja on vähän enemmän kuin neljä. Minullakin on kolme aiempaa tutkintoa ja yliopisto-opintoja kolmelta alalta ennen kuin löysin kutsumukseni. Mutta pakko sanoa, että kyllä kannatti! Elämäni paras päätös! Olen todella iloinen kaikesta kokemastani ja kutsumuksen löytämisestä.

Töissä on hyvä olla motivaatiota porvarin bisneksien sabotoimiseen. Voittoa porvarille ei ainakaan kannata tehdä.