Ylenmääräinen kehuminen lapsena ja sen seuraukset aikuisena

Kun olin lapsi niin minua kehuttiin paljon, tooosi paljon, ihan tilanteesta riippumatta. Olin vanhempieni mielestä aina niin viisas, älykäs ja osaava. Se tuntui tietysti mukavalta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna myös ahdistavalta. Esimerkiksi, jos en osannut tehdä jotain läksyjä yläasteella niin äitini saattoi mitätöidä avunpyyntöni, että "kyllä sinä osaat varmasti, jos joku osaa niin sinä kyllä osaat kun olet niin viisas, ei me muut ollakaan noin viisaita kuin sinä". Tämä jätti minut aika yksin vaikeuksien kanssa ja myös sellaiseen käsitykseen, että jos en jotain osaa niin sitten minussa on jotain vikaa.

Nyt aikuisena olen miettinyt, että kuinkahan paljon omista vaikeuksistani johtuu lapsuusajan turhasta kehumisesta. Innostun vähän kaikesta, mutta en jaksa mitään pitkän aikaa, jos tulee hankalaa niin luovutan helposti. Olen huono pitkäjänteisyyttä vaativissa asioissa, kuten esimerkiksi elämäntapamuutoksen toteuttamisessa tai projektitöissä. Minusta kaiken pitäisi "mennä putkeen" vain sillä, että minä olen siinä paikalla enkä oikein ole koskaan ymmärtänyt, että oikeasti menestyvät ihmiset tekevät vuosikausia töitä saavuttaakseen tavoitteensa.

En osaa sitoutua ihmissuhteisiinkaan, koska helposti muut tuntuvat tyhmiltä ja vajavaisilta. Olen vasta pikkuhiljaa alkanut ymmärtää minkä taakan vanhempani ovat minulle sysänneet tyhjää kehumalla reilu kymmenvuotiasta - teini-ikäistä viisaammaksi kuin vanhempansa. Tämä on varmaan aiheuttanut turvattomuuttakin, joka aikuisena on näyttäytynyt toimeliaisuutena (jos kukaan muu ei osaa tehdä niin minä osaan) ja sisäisenä tyhjyytenä (pelotaa jos ei osaakaan). Tämä jälkimmäinen ilmenee siten, että voin siirtää ihan helppojenkin juttujen aloitusta viikko viikolta eteenpäin, koska en tiedä täsmälleen mitä tulee tapahtumaan. Tämä taipumus on vaan pahentunut vuosien myötä.
Olen 46 v ja noin muuten ihan menestynyt elämässäni.

Onko kenelläkään samansuuntaisia kokemuksia?