Olenko kamala ihminen kun surin enemmän lopetettua koiraani (11v) kun kesken mennyttä vauvaani (11vk)
Varsinkin miehen suku tuntuu ajattelevan näin. Vauvaan en saanut mitään yhteyttä, en edes tuntenut sen olemassa oloa, koira oli elämässäni 11 vuotta.
Kommentit (19)
Et. Raskauksia menee kesken ja on ihan realistista suhtautua siihen niin, että näin vaan käy joskus, vaikka sekin on luonnollista jos se ottaa koville.
Et. Surusi on subjektiivinen ja ainutlaatuinen kokemus.
Tunsit koiran, et vielä lasta. Ihan ymmärrettävää.
Olen pahoillani siitä, että menetit koiran ja lapsen.
Tulee väkisin mieleen yksi Simpsonien jakso, missä Homer on hukannut Maggien jonnekin ja se paniikissa miettii, että miten pehmittelee tätä tilannetta. "Emme olleet ehtineet vielä kiintyä häneen paljon..."
Kamalat ihmiset eivät sure koiria.
Et ole. Kaikilla jokainen suru on uusi ja eri kokemus.
Koira oli sinulla kuitenkin 11 vuotta. Ehkä vauva ei vielä tuntunut niin todelliselta.
No ns koiraihmiset ovat usein tunne-elämältään poikkeavia joten enpä ihmettele.
Vaikutat kyllä aika kamalalta minusta, just yks näitä koiraihmisiä. Tää on ehkä taas yksi huippuesimerkeistä ilmiöön liittyen. Todnäk kaikki sun komppaajat on koiraihmisiä myös. Tai sit vaan lapsenvihaajia joita tällä palstalla riittää.
Et. En surrut aikaista keskenmenoani ollenkaan, kyseessä oli pelkkä solukasauma josta ei edes olisi tullut ihmistä (tiedoksi kaikille hurskastelijoille).
Suren kaikkia menneitä rakkaita koiriani yhä vieläkin, joka päivä. Tosin hassuja ihania muistoja on tasapanottamassa surua.
Tää ihan sama keskustelu on ollut täällä ennenkin.
En minäkään osannut surra keskenmenoa, yleensä en edes muista sellaista kokeneeni. Muistan kyllä ne fyysiset kivut, mutta en osannut surra menetettyä lasta. Miehelleni se oli paljon kovempi paikka, lasta oli silloin yritetty 3kk.
Tosin minulla oli jo tuolloin 2 lasta, ja seuraavasta kierrosta tärppäsi ja syntyi se kolmaskin. Ja keskenmeno tapahtui aikaisin.
Meillä on suvussa aika avoin keskusteluilmapiiri, ja olen lapsesta asti kuullut keskenmenoista, ja olen pitänyt sitä asiana, jonka lähes jokainen joskus kokee.
Kissan kuolemaa huutoitkin 3 päivää, ja herkistyn vieläkin 6kk jälkeen sitä muistellessa.
Surin edesmennyttä kissaani enemmän ja pidempään kuin edesmenneitä sukulaisiani. Vain äitini kuolemaa surin kissaa enemmän.
Saat surra omalla tavallasi. Et ole kamala ihminen.
En edes ikinä ole noin aikaisin kertonut raskaudesta kenellekään...
Se suru on erilaista: vanhaa koiraa on niin lohduttoman ikävä, varhaisessa keskenmenossa taas suree sitä mikä olisi voinut olla. Ei välttämättä kannata avautua näin henkilökohtaisista tuntemuksista kaikille sukulaisille, tulee vain väärinymmärryksiä ja pahaa mieltä.
Mitä sitä keskenmenoa suremaan, nehän on pääsääntöisesti elinkelvottomia alkioita kromosomivirheineen joista ei eläjää tulisi mitenkään.
Itse surin kovasti varhaisessa vaiheessa tullutta keskenmenoa, vaikka yritin kuinka lohduttautua noilla jo mainituilla järkiseikoilla. Iäkkään koiramme kuoltua ainoa tunteeksi tunnistettava oli helpotus. Meitä on moneksi.
No jos lapsi olisi ollut 11-vuotias ja koira syntymätön, niin varmaan sitten olisit surrut lasta enemmän kuin koiran sikiötä.