Miten voi sattua näin paljon?

En voi muuten lohduttaa kun että samassa tilanteessa olen,ajan kans täytyy mennä eteenpäin ja toivoa että ei sekoa.Kaikki ajatukset menee uusiksi.

Kiitos kun vastasit. Olen pahoillani vuoksesi. Kenenkään ei tarvitsisi tätä surua joutua kokemaan. Haluaisitko jakaa oman kokemuksesi?

En osaa muuta sanoa, tiedän tunteen. Ja ikävä kyllä myös sen, että suru voi ottaa aikaa. Mulla viimeisimmästä km:sta on puoli vuotta, mutta sattuu edelleen sairaasti. Täytyy vaan sinnitellä päivä kerrallaan. Toivottavasti osaat käyttää voimavaroina mukavia asioita, joita elämässäsi on: läheisiä, harrastuksia tms. ja olosi pian helpottaa!

9 kuukautta oltiin yritetty pikkuviitosta meidän uusperheeseen. Mulle ois ollu neljäs lapsi miehelle kolmas. Raskaus suijui hyvin rv 6:lle asti. Oli raskausoireita ihan riittämiin ja ajattelin et kaikki on hyvin. Keskenmenoja en ollu aiemmin kokenut. Tasan viikko sitten pe-iltana alkoi tuhruvuoto. Se pelästytti mut kun aiemmissa onnistuneissa raskauksissa ei ollut ollut mitään vuotoja. Lauantaina vuoto oli vielä sellaista, et toivoin koko ajan et se ois jotakin harmitonta, kokoajan kuitenkin peläten pahinta. Kipuja oli kuitenkin kokoajan ja jouduin ottamaan särkylääkettä. Päänsärky oli myös hirveä. Su aamuna tuntui, et nyt en kestä enää. Mun oli saatava varmuus siitä mitä vuoto tarkoitti. Soitin sairaalaan, käskivät tulla näytille. Sairaalaan lähtiessä kun kävin kotona viimeisen kerran vessassa, rupesin vuotamaan tummaa verta ja sitä hulahti kunnolla vessanpönttöön. Sitä ennen vuoto oli ollut melko niukkaa ja paljon haaleampaa. Siinä kohtaa tiesin, et peli on menetetty. Sairaalassa sit kohtu todettiin tyhjäksi: spontaani keskenmeno. Nyt on ollu tän viikon tosi tyhjä ja surullinen olo. Fyysisesti alkaa jo vähän helpottamaan.Tämä keskenmenoon liittyvä kivun määrä yllätti mut täysin. Että se voikin olla näin rankkaa. Henkinen puoli onkin sit toinen juttu. Mulla vuoto alkaa olla jo aika vähäistä ja toivon, et se loppuu kohta kokonaan. Halutaan päästä mahd.pian yrittämään uudestaan. Meille lääkäri sanoi et heti voi aloittaa kun vuoto vaan loppuu. Omalla kohdallani ainakin luulen, et uusi ja onnistunut raskaus on ainoa parantava asia tässä tilassa. Uusi raskauskaan ei ole meille itsestäänselvyys, kun nytkin yritettiin pitkään ennenkuin lopulta tärppäsi. On vaan niin vaikea hyväksyä, ettei meille tulekaan jouluvauvaa. Tuli vaan loputtomalta tuntuvaa tuskaa ja surua.



Paljon tsemppiä ja voimia sulle!! Toivotaan että aika parantaa!!!



Niin ja mulla siis km rv 6+1



Shannon kera suuren surun

Täällä myös lohduton suru, viikko sitten tapahtuneen keskenmenon takia!



Raskausviikkoja oli 7+3. Ultrassa nähtiin sykekin. Kyllä mä sanon, että aika parantaa. Välillä tuntuu niin lohduttomalta, mutta sitten yritän ajatella realisesti. Tänäänkin itkin pikkuisen perään. Sydän meinaa välillä pakahtua!



Paljon voimia ja jaksamisia teille kaikille!



Toivottavasti saamme joskus lohtua suruumme uuden onnistuneen raskauden myötä!!



T-04

Kiitos, että vastasitte. Tunnen olevani niin yksin tämän asian kanssa. Helpottaa saada purkaa tätä pahaa oloa jonnekin ja kuulla muiden kokemuksia. Voimia teille kakille!

Eilen illalla tuli erilainen hyytymä. Sellainen verinen " kudoskimpale" . Pesin sen ja pidin sitä kädessä vähän aikaa. Olen ihan varma että siinä pikku möntissä oli se meidän pikkuinen. sitten laskin sen vessanpönttöön eikä itkusta meinannut tulla loppua.

Minä nukuin viime yön sikeästi. kaksi kertaa tosin jouduin käymään sidettä vaihtamassa. Näin unta että minä hoidin valtavaa määrää pieniä pupun poikasia. Niitä oli eri värisiä ja eri kokoisia. Ne oli kaikki häkeissä, enkä päässyt koskemaan niihin, mutta tunsin suunnatonta huolenpidon tarvetta ja olisin halunnut päästä ottamaan niitä syliin.

Itse menin keskenmenon jälkeen melkein sekaisin. Sitten sain unilääkkeitä ja ahdistuslääkkeitä ja 5 yön jälkeen alkoi elämä vähän taas toimimaan. Nukkumattomuus oli pahin ongelmani. Nyt vasta 3 vk kaavinnasta, edelleenkin masentunut, mutta jo valoisempaa. Olen laihtunut kauheasti, ruokahalu kateissa, siitä puhuttiin tänään miehenikin kanssa ja hänelläkään ei mitään ruokahalua kuulemma. Mutta uudelleen yritämme ja otan osaa suruunne! Elämä voittaa vaikka se onkin vaikeaa, ja mene lääkäriin pyytämään apua, jos tuntuu, ettei omin voimin jaksa. Minulle lyhyt lääkkeiden käyttö oli suuri apu, nyt en enää niitä tarvitse.

Niin mekin tehdään.pumpsu:

En tiennyt että tämä voi näin pahalta tuntua. Ajattelin etten anna itseni liikaa vielä innostua asiasta, kun jotenkin tuntui kokoajan ettei kaikki ole ehkä sittenkään kunnossa. Pahoinvointia ei esimerkiksi ollut ollenkaan. Tänään sitten rv:lla 6+3 lorahti pönttöön oikein kunnolla verta ja kun lisää tuli, lähdin päivystykseen. Siellä todettiin että rippeitä raskaudesta vielä kohdussa on, mutta kesken on mennyt. Olin jotenkin ajatellut ettei keskenmeno pääse sattumaan niin paljoa, kun siihen on varautunut, mutta ei auta ainakaan minulle. Täällä yksin kotona itken vauvaani, itseäni, sitä menetettyä haavetta, tulevaisuutta juuri sen pikkuisen kanssa, koko elämän epäreiluutta, surua, epäonnistumisen tunnetta, syyllisyyttä, katkeruutta, sitä etten voinut asiaa estää...ulkona on kaunis ilma, mutta se ei piristä minua. Lasken että ensi keväänä tähän samaan aikaan vauvani olisi ollut 4 kk ikäinen. Miksen pystynyt pitämään häntä sisälläni? Mihin saan tämän surun ja epätoivon purettua?

...ei ollut tarkoitukseni kopioida tuota viestiäsi, mutta siihen se vain tuli.

Käyt hyvin raskasta aikaa läpi... Pahalta tuntuu, kun muistelen, mitä itselle myös tapahtui 4 viikkoa sitten. Spontaani keskenmeno 11+6. Aiemmassa raskaudessa ei ollut mitään vuotoa ja kun tässä edellisessä sitten alkoi tuhruvuoto, aloin viimeistään huolestua. Vuoto vaan yltyi ja sitten viikon kuluttua tuhruvuodon alkamisesta alkoi sadella niitä hyytymiä ja verta tuli kunnolla. Menin sairaalaan, jossa todettiin, että raskaus kesken. Oli mennyt jo niin pahasti kesken, ettei pystytty enää arvuuttelemaan oliko tuulimuna vai oikea raskaus. Minkäkin vähän aavistelin koko ajan, että kaikki ei ehkä ole kunnossa, varsinkin siitä asti, kun pahoinvointi loppui. Ajattelen asiaa kuitenkin nykyään niin, että tuota vauvaani ei vaan ollut tarkoitettu elämään, jokin meni pieleen. Pahalta on tuntunut ja tuntuu vieläkin.



Koeta jonkun kanssa purkaa tunteitasi, hyvän ystävän tai äidin tai muun tutun, jolle asiasta voi puhua. Myös neuvolasta saa varmasti apua. Mun on ollut vaikea puhua asiasta muille, paitsi yhdelle kaverilleni. Täältä netistä olen saanut tukea. Kirjoittele vaikka tänne, jos tuntuu auttavan. Täällä me kanssasisaret ainakin ollaan aina valmiita antamaan olkapää, johon nojata voi. Ja itkeä saa...



Koeta jaksaa, paljon voimia sinulle!