Miten kasvoit ulos ulkopuolisuuden tunteesta?

52-vuotta ja "still going strong". Siihen kyllä tottuu ja sen kanssa oppii elämään, jos se yhtään lohduttaa.

Ei se useimmilta koskaan mene ohi, mutta se ei enää vanhemmiten aiheuta minkäänlaista kärsimystä. Se nyt vaan on sellainen neutraali fakta että lopulta ihminen on aina yksin, ja itsensä kanssa toimeen tuleminen on siksi kaikkein tärkeintä.

Hmm..uskoisin että sillä on tekemistä sen kanssa, että ymmärtää että muut kokevat samanlaisia tunteita kun itse. Että nuo muut eivät ole joku samanmielinen massa ja sitten on erillinen minä, jota kukaan muu ei ymmärrä.

Tietenkin joskus tulee ulkopuolisuuden tunteita vieläkin ja kaipa sitä jossakin tilanteessa saattaa sellainen ollakin :D

Löysin youtubesta samanlaisia ja aidon oloisia ihmisiä. Lisäksi elämänkokemusten myötä tajusin kärsimyksen monimuotoisuuden ja määrän maailmassa. Jos joku on ilkeä ja ymmärtämätön, niin joko sillä on paha olo, ei ole yhteydessä itsensä kaikkiin puoliin, tai sitten on asiat olleet aina niin hyvin ettei osaa nähdä miten jollain voisi olla toisin.

Olen edelleen ulkopuolinen. Aina ollut. Vaistoan usein illanistujaisissakin etten kuulu porukkaan eikä minua porukkaan haluttaisikaan. Ja ikää jo päälle 30. Koitan keskusteluun osallistua, ei kuunnella ja minut keskeytytetään aina, aina joku alkaa puhumaan minun päälle. Usein sitten olen hiljaa ja kyllä, sorrun sitten enemmän selaamaan facebookkia tai aaveeta. Tai lähden kotiin.

Minä pääsin eroon ulkopuolisuiden tunteesta tuhkahduttamalla kaikki ja opettelemalla olemaan vain välittämättä tunteista. Jos asialle ei voi mitään, niin sitten ei voi. Se on vain hyväksyttävä, nieltävä ja opittava elämään sen kanssa.

En ole ikinä kuulunut mihinkään porukkaan ja nyt ikää jo 45 vee. Joka porukassa olen outo lintu ja ulkopuolinen enkä osaa puhua sen kulloisenkin ryhmän 'kieltä'. Olen puolierakko ja elän omassa kuplassani koska tuntuu etten koskaan koe tarpeeksi yhteenkuuluvuutta mihinkään kaveri-, työ- tai harrastusporukkaan. Enkä tarkoita että olisin ylimielinen kulloisiakin ihmisiä kohtaan, vaan en ole heistä sillä tavalla riippuvainen kuin he ovat toisistaan. Kuljen omia polkujani.

En mitenkään. Alkoholi joskus auttaa tähän, jos on pakko olla sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen edelleen ulkopuolinen. Aina ollut. Vaistoan usein illanistujaisissakin etten kuulu porukkaan eikä minua porukkaan haluttaisikaan. Ja ikää jo päälle 30. Koitan keskusteluun osallistua, ei kuunnella ja minut keskeytytetään aina, aina joku alkaa puhumaan minun päälle. Usein sitten olen hiljaa ja kyllä, sorrun sitten enemmän selaamaan facebookkia tai aaveeta. Tai lähden kotiin.

Olen tullut siihen tulokseen, että me ulkopuolisuuden riivaamat ihmiset emme vain ole yhtä rohkeita ja röyhkeitä kuin toiset. Jos koetat keskeyttää ja puhua tietynlaisen ihmisen päälle, hän vain nostaa omaa puhevolyymiaan ja jatkaa sinusta välittämättä. Minä taas olen vähän liiankin kohtelias ja huomioonottava, ja koen huonoa omatuntoa jo siitä, jos vahingossa aloitan puhumaan samaan aikaan kuin joku toinen. Toiset kokevat luonnollisemmin oikeudekseen ottaa oman tilansa.

Minulle ulkopuolelle jääminen on isompi ongelma, en nimittäin vain koe ulkopuolisuuden tunnetta vaan myös yksinäisyyttä ja vahvaa hylätyksi tulemista. Olen käänyt yksin enkä pidä siitä, sillä se todella syö kaikki voimavarat ja uuvuttaa täysin loppuun. En oikein osaa olla ilman ihmiskontakteja, minulla onkin jopa todettu lievä masennus jonka syy on läheisten ystävien ja kaverien puuttuminen. Siihen on vain kuitenkin pakko yrittää tottua ja olla ajattelematta koko asiaa, jos sitä kää liikaa kaivelemaan jimittaa vain paikallaan eikä pääse ollenkaan eteen päin. Silti se on liian iso aukko ja raskas taakka kantaa. En edes tiedä kauanko sydän jaksaa kestää, olen nimittäin vasta 25 ja taka on jo 3 kohtausta. Mutta se kaikki on vain kestettävä, ei sille voi mitään.

Ei ole mennyt ohi eikä menekään, mutta tosiaan, ei haittaa enää yhtään. Kun aloitin yliopisto-opiskelut, olin vähän aikaa suorastaan ihmeissäni, että kuulunko mä muka johonkin porukkaan, kun oli muutama kaverikin, mutta nopeasti tajusin, että olin joillekin vain hätävarakaveri ja jäin taas ulkopuoliseksi, kun he löysivät mielenkiintoisempaa seuraa. Töissä olen ollut täysin ulkopuolinen aina ja siksipä lopulta keksin hakeutua töihin, jossa siitä ei ole muillekaan haittaa, ei siis tarvitse väkisin yrittää minun kanssani keksiä tikusta asiaa. Teen töitä nykyään yksin ja nautin olostani. Olen 58-v.

Aloin itsekin ulkoistaa muita.

En ole kasvanut siitä ulos mutta olen oppinut kääntämään sen hyödykseni. Näin outsiderina näkee helpommin, kuinka päätöntä ja sekavaa useimpien ihmisten välinen kanssakäyminen on. Moni aikuistuu fyysisesti mutta jää emotionaalisesti hiekkalaatikkotasolle. Aikuisten ihmisten väliset nokkimisjärjestykset mm. sukupuolen, iän, siviilisäädyn tai ammatin perusteella sekä "mä en leiki sun kaa kun et oo just sellanen ku mä" -tinttailut ovat aika järkyttävää seurattavaa. Samat ihmiset, jotka naureskelevat "hyväntahtoisesti" tunteiden vietävissä oleville teineille ovat niitä pahimpia tuuliviirejä ja reaktiivisia draamailijoita. Toisia ollaan aina syyllistämässä siitä, kuinka paha paikka maailma on mutta harvalle tulee mieleen, että muutostyön voisi aloittaa itsestään. Oikeastaan ihan mukavaa ja stressitöntä tämä ulkopuolisen elo :)

Minulla on Asperger. Elän jotakuinkin koko ajan omassa universumissani, ja parempi niin. Mutta hetkittäin kaipaan kyllä läheisten seuraa, aina jokusen tunnin kerrallaan.