Koin mullistavan oivalluksen mt-ongelmistani.

Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta vuosia, viimeisimpänä riesana pahentunut sosiaalinen ahdistus joka on tehnyt elämästäni helvetillistä ja imenyt voimiani. Periaatteessa asiani ovat olleet hyvin; minulla on rakastava ja välittävä puoliso, muutama läheinen ystävä, viihtyisä koti, olen taitava harrastuksissani ja fyysisesti terve. Aloin ensimmäistä kertaa pohtia kuinka mt-ongelmien aiheuttamat ajatukset vääristävät asioita täysin toiseen ääripäähän ja luovat illuusion siitä kuinka kaikki on toivotonta. En tiedä onko tämä monille täysin itsestäänselvää, mutta itse tajusin tämän nyt.

Olin tiedostomattani liittänyt jo kauan negatiiviset ajatukset itsestäni ja elämästäni vahvasti omaan minuuteeni, ja tässä ajatusprosessissa tajusin kuinka nämä ajatukset ovat todellisuudessa oikeaan minuuteeni kuulumattomia tunkeilijoita. Demoneita jotka välillä korottavat ääntään niin että ne tuntuvat totiselta todelta, niin todelta että jättävät oikean totuuden varjoonsa.

Tajuttuani tämän tein selkeän eron itseni ja näiden haitallisten ajatusteni välille sekä mietin niiden vaikutusta kaikkeen elämässäni. Tulin suorastaan vihaiseksi huomattuani miten paljon ne oikeasti syövät minua ja potentiaaliani kaikilla elämäni osa-alueilla. Mittani täyttyi ja sanoin sairaille ajatuksilleni uhoavaan, epävarman varmaan sävyyn, ”ette te pärjää mulle mitenkään”, useasti peräkkäin, miettien, visualisoiden, tullen siitä joka kerta hitusen varmemmaksi.

Muistutin demoneitani tuolla lauseella joka tilanteessa jossa ne tapasivat yleensä ottaa vallan. Oli yllättävää huomata kuinka yhden lauseen antaman voiman avulla en sosiaalisissa tilanteissa enää antanutkaan samalla tavalla ahdistavalle ja itsetuntoani nakertavalle yliajattelulle valtaa, sillä olin ymmärtänyt sen todellisen luonteen. Masentuneiden ja itsemurhaa hautovien ajatusten tullessa laitoin pelin poikki mahdollisimman pian samalla lauseella. Uskottelin itselleni olevani vahvempi kuin ne ajatukset, puhumalla niille suoraan ikään kuin haastaen; nytpä ette pärjääkään minulle.

Pidin tätä ajatusta paljon läsnä, ja samalla kun uskoni siihen kasvoi, demonit alkoivat menemään yhä kauemmas. Merkittävä vaihe oli se, kun jossain kohtaa huomasin että tämä aiemmin ajattelemani lause oli muuttunut jokseenkin uhoavasta tyylistään toteavaan, sävyltään tyyneen muotoon, ”ei ne pärjää mulle mitenkään”, tehden niistä entistä kaukaisempia. Sitä ennen olin puhunut niille suoraan, ikään kuin olisimme samalla taisteluareenalla, toisiamme vastakkain. Terveet ajatukset olivat voittaneet jo niin monta kertaa ettemme painineet enää edes samassa sarjassa. Ne, jotka ei pärjää minulle mitenkään, alkoivat olla jo jotain kaukaisia, raihnaisia rasitteita joiden valta minuun oli katoamassa.

Minulle tämä oli suuri oivallus ja ajatusprosessi jonka halusin jakaa tänne kokonaisuudessaan, ehkä auttaen jotakuta. Ennen pidin sairauksiani osana minua, ja sairaiden ajatusten tullessa lähdin vellomaan niissä, tai yritin vaientaa ne esimerkiksi alkoholilla, mutta ei ole helppoa vaientaa asioita jotka ovat äänekkäänä ja vaikuttavana osana itseä.

Ajatuksissa on voimaa. Jaksamisia kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville ja kiitos jos jaksoitte lukea, tekipä hyvää kirjoittaa tästä.