Mitä nämä henkilöt, jotka ottavat yliannostuksen lääkkeitä n. kerran kuukaudessa haluavat?

Huomiota

Miksei kukaan kysy heiltä itseltään?

Vierailija kirjoitti:

Miksei kukaan kysy heiltä itseltään?

He vastaavat aina, että haluavat kuolla. En usko siihen. Ehkä joku uskaltaa anonyyminä täällä kertoa.

Ap

Olen miettinyt ihan samaa. Usein soittavat vielä ambulanssin itselleen aika pian lääkkeiden ottamisen jälkeen. Miksi ihmeessä, jos kerran haluavat kuolla?

Haluavat että otettaisiin tosissaan se että heillä on paha olo, eli haluavat omalle tilalleen huomiota ympäristöstä. Kyllä niille voi määrätä rauhoittavia edelleen, kun ei ne niillä itteensä tapa, haluavat vaan että ihmiset huomaisivat että hekin ovat olemassa, ja heillä on näin paha olo, että pitää "yrittää itsaria".

Vierailija kirjoitti:

Haluavat että otettaisiin tosissaan se että heillä on paha olo, eli haluavat omalle tilalleen huomiota ympäristöstä. Kyllä niille voi määrätä rauhoittavia edelleen, kun ei ne niillä itteensä tapa, haluavat vaan että ihmiset huomaisivat että hekin ovat olemassa, ja heillä on näin paha olo, että pitää "yrittää itsaria".

Just... tosi kiva että tuollaiset tapaukset ruuhkauttaa sairaaloita... kun on myös ihmisiä jotka ihan oikeasti haluavat kuolla eivätkä tee epäonnistuneita yrityksiä vaan onnistuvat sitten ekalla kerralla. Näitä ei oteta tosissaan, koska eivät ole aikaisemmin käyttäytyneet itsetuhoisesti...

Vierailija kirjoitti:

Haluavat että otettaisiin tosissaan se että heillä on paha olo, eli haluavat omalle tilalleen huomiota ympäristöstä. Kyllä niille voi määrätä rauhoittavia edelleen, kun ei ne niillä itteensä tapa, haluavat vaan että ihmiset huomaisivat että hekin ovat olemassa, ja heillä on näin paha olo, että pitää "yrittää itsaria".

Ei voi tehdä hyvää sisäelimille usein toistuvat yliannostukset...

Huomiota. Tiedän tyypin, joka teki tuota parin kuukauden välein yli 5 vuoden ajan ja sitten tapahtui ikävä juttu eli hän onnistui jotenkin telomaan itsensä ennen ambulanssin tuloa. Seurauksena oli halvaantuminen ja yllättäen syytetyksi joutui sairaala, joka ei ollut hoitanut tarpeeksi.

Haluavat apua jota eivät ole saaneet. Toivovat vielä. Hoitohenkilökunta tähtää ja pyrkii jos olen oikein ymmärtänyt toivon loppumiseen, mikä on aika hassua siinä mielessä, että useamman sykärin saaneita ei yritetä sheimata jättämään seuraavalla kerralla tulematta. Tai muun masennuksen kaltaisen hengenvaarallisen sairauden.

Näiden kohdalla tilanne on sama kuin jos vaarallisesta ja tuskallisesta fyysisestä sairaudesta kärsivälle annettaisiin vain riitämätön särkylääke ja kehotettaisiin pärjäilemään. Ja kyseinen perkele tulisi sen syöpänsä kanssa yhä uudestaan ja uudestaan kerjäämään huomiota.

Ai semmoisiakin on... huhhuh

Ei se noin mene.. Kyllä me psyk puolella pyritään auttamaan ja hoitamaan. Psykiatrinen ongelma silloin, kun se on persoonallisuusvika, on vaikea hoidettava, kun persoonalisuushäiriöinen ei useinkaan kykene ymmärtämään että hänellä tällainen häiriö on, joten hän ei kykene auttamaan itseään, ja tuo ymmärtäminen on siihen se avain. Potilas kun nyt ei vain parane sillä että hän roudaantuu vähän väliä enpon kautta osastolle, kun mitään vastuuta ei oteta itsestä, ja halutaan vain että "paha menisi pois", ymmärtämättä sitä että sen "pahan" poismeno on itsestä kiinni. Ei ketään voi parantaa väkisin, vaan se edellyttää potilaalta ymmärryksen omasta tilastaan, ja siitä että hänen kynsin ja hampain kiinni pitämä persoonallisuutensa on se joka estää hoidon auttamisen, ja paranemisen.

Vierailija kirjoitti:

Haluavat apua jota eivät ole saaneet. Toivovat vielä. Hoitohenkilökunta tähtää ja pyrkii jos olen oikein ymmärtänyt toivon loppumiseen, mikä on aika hassua siinä mielessä, että useamman sykärin saaneita ei yritetä sheimata jättämään seuraavalla kerralla tulematta. Tai muun masennuksen kaltaisen hengenvaarallisen sairauden.

Höpöhöpö. Kyllä ne on apua saaneet ja monet kerrat.

Vierailija kirjoitti:

Ei se noin mene.. Kyllä me psyk puolella pyritään auttamaan ja hoitamaan. Psykiatrinen ongelma silloin, kun se on persoonallisuusvika, on vaikea hoidettava, kun persoonalisuushäiriöinen ei useinkaan kykene ymmärtämään että hänellä tällainen häiriö on, joten hän ei kykene auttamaan itseään, ja tuo ymmärtäminen on siihen se avain. Potilas kun nyt ei vain parane sillä että hän roudaantuu vähän väliä enpon kautta osastolle, kun mitään vastuuta ei oteta itsestä, ja halutaan vain että "paha menisi pois", ymmärtämättä sitä että sen "pahan" poismeno on itsestä kiinni. Ei ketään voi parantaa väkisin, vaan se edellyttää potilaalta ymmärryksen omasta tilastaan, ja siitä että hänen kynsin ja hampain kiinni pitämä persoonallisuutensa on se joka estää hoidon auttamisen, ja paranemisen.

Jep, ja kyseinen ihminen ei ole ymmärtämättä kiusallaan vaan siksi ettei oikeasti ymmärrä, sairautensa oireena. Ei ole ollut elämässä niin onnekas että joku henkilökohtainen ominaisuus jota ei ole itse valinnut tai joku onnekas sattuma tai elämäntapahtuma auttaisi ymmärtämään. Myös aika ja karttuva elämänkokemus lievittävät oireita. Nämä on vetäneet elämässä hyvin lyhyen tikun ja kyllä minusta on tuntunut kurjalta lukea tältä miten hoitsut kertovat olevansa mahdollisimman tylyjä näille etteivät enää tulisi takaisin. Vaikka varmasti ihan hemmetin ärsyttäviä ihmisiä ovatkin hoitohenkilökunnan mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluavat apua jota eivät ole saaneet. Toivovat vielä. Hoitohenkilökunta tähtää ja pyrkii jos olen oikein ymmärtänyt toivon loppumiseen, mikä on aika hassua siinä mielessä, että useamman sykärin saaneita ei yritetä sheimata jättämään seuraavalla kerralla tulematta. Tai muun masennuksen kaltaisen hengenvaarallisen sairauden.

Höpöhöpö. Kyllä ne on apua saaneet ja monet kerrat.

Joo, tottakai ovat, mutta kun ei näitä aina osata auttaa. Moni ei syövästäkään parane mutta ei terminaalivaiheen syöpäsairaita silti potkaista sairaalasta pihalle ja sanota että painu veehen siitä kun et suostu paranemaan, älä näytä typerää naamaasi enää täällä.

Heillä on niin paha olo, että eivät tiedä mitä muutakaan tekisivät. Olin itse tuollainen nuorena. Yritin useasti itsemurhaa alkoholilla ja erilaisilla käsiin saamillani lääkkeillä rauhoittavista ja unilääkkeistä mummon sydänlääkkeisiin. 

Halusinko minä oikeasti kuolla? Sillä hetkellä kun lääkkeeni nielin, useimmiten kyllä. Oli niin toivoton ja paha olla, että halusin vain pois. Toisaalta se aidon kuolemanhalun hetki saattoi kestää vain 5 minuuttia tai tunnin, muulloin olisin halunnut APUA olooni. Hetkittäin en vaan uskonut että sitä olisi saatavissa mistään, keneltäkään, ja silloin päätin että elämä on siis lopetettava. Koska kuitenkaan en pääosaa ajasta halunnut kuolla, en määrätietoisesti ottanut selvää millaiset määrät lääkkeitä ja viinaa pitää ottaa, että edes todennäköisesti kuolee.

Varmasti joukossa niitäkin, jotka eivät pääse valvottuun laitoshoitoon vaikka pyytäisivät. Säästöt nääs.

Tiedän yhden joka soitti ambulanssin lääkeyliannostuksen jälkeen. Hän kertoi myöhemmin syyksi ettei halunnut että hänen koiransa syö hänet hänen kuoltuaan ja ettei koira jää ilman hoitoa. 

Tämä ei siis tuolla kertaa onnistunut, mutta seuraavalla kerralla onnistui. Silloin ei kyllä ollut enää koiraa, mutta hän soitti himpun verran myöhempään sen ambulanssin paikalle. Joskus olen miettinyt että miksi ja tullut siihen tulokseen että ehkä hän halusi jonkun löytävän hänet ennenkuin ruumis on alkanut mädäntyä. Suhteellisen erakoitunut ihminen oli hän tuolloin.

Sitten on toki niitäkin, jotka tosiaan "hakevat huomiota" tuolla tavalla mutta koen että tuo on vähän väärä ilmaisu heille. He kyllä haluavat huomiota, mutta enemmänkin sen perusteellisen avun suhteen, että heidät otettaisiin tosissaan.

Sitten tiedän muutamia jotka "yrittivät tappaa" itsensä säännöllisesti. Siis tämä oli sellaista riidan jälkeistä ylidramatisointia ja usein nämä olivat ottaneet tyyliin 5 buranaa tai "viiltäneet" itseään jollain teelusikalla. Nämä ovat kuormittaneet ensiapuja jo kymmenisen vuotta ja näiden kohdalla olen odotellut että milloin saavat itseltään hengen vahingossa. Nämä ovat olleet sellaisia ylidramaattisia huomionhakijoita ihan aina, elämä on ollut heille suhtellisen armollista, mutta jostain se draama on aina tietyntyyppisten haettava..

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se noin mene.. Kyllä me psyk puolella pyritään auttamaan ja hoitamaan. Psykiatrinen ongelma silloin, kun se on persoonallisuusvika, on vaikea hoidettava, kun persoonalisuushäiriöinen ei useinkaan kykene ymmärtämään että hänellä tällainen häiriö on, joten hän ei kykene auttamaan itseään, ja tuo ymmärtäminen on siihen se avain. Potilas kun nyt ei vain parane sillä että hän roudaantuu vähän väliä enpon kautta osastolle, kun mitään vastuuta ei oteta itsestä, ja halutaan vain että "paha menisi pois", ymmärtämättä sitä että sen "pahan" poismeno on itsestä kiinni. Ei ketään voi parantaa väkisin, vaan se edellyttää potilaalta ymmärryksen omasta tilastaan, ja siitä että hänen kynsin ja hampain kiinni pitämä persoonallisuutensa on se joka estää hoidon auttamisen, ja paranemisen.

Jep, ja kyseinen ihminen ei ole ymmärtämättä kiusallaan vaan siksi ettei oikeasti ymmärrä, sairautensa oireena. Ei ole ollut elämässä niin onnekas että joku henkilökohtainen ominaisuus jota ei ole itse valinnut tai joku onnekas sattuma tai elämäntapahtuma auttaisi ymmärtämään. Myös aika ja karttuva elämänkokemus lievittävät oireita. Nämä on vetäneet elämässä hyvin lyhyen tikun ja kyllä minusta on tuntunut kurjalta lukea tältä miten hoitsut kertovat olevansa mahdollisimman tylyjä näille etteivät enää tulisi takaisin. Vaikka varmasti ihan hemmetin ärsyttäviä ihmisiä ovatkin hoitohenkilökunnan mielestä.

Niin, kuten kirjoitin, eivät KYKENE ymmärtämään. Persoonallisuushäiriö ei varsinaisesti ole sairaus, vaan kehittynyt piirre jonka ihminen on keksinyt selviytyäkseen elämässään.

Persoonallisuushäiriöt ovat eri asia kuin ruumiillisen tai henkisen sairauden tai esimerkiksi päihteiden käytön seurauksena muuttunut persoonallisuus. Persoonallisuushäiriöistä kärsiville on varsin tyypillistä, että he eivät itse tiedosta omaa vaikeaa käyttäytymistään.

Persoonallisuushäiriöstä kärsivä hakee harvoin hoitoa persoonallisuushäiriöönsä, ammattiapua haetaan useimmiten kriisitilanteen, masennuksen tai ahdistuksen tai muun persoonallisuushäiriöön liittyvän vaikean elämäntilanteen takia. Hoidon onnistumisen kannalta potilaan oma halu muuttaa käyttäytymistään on tärkeää.

Jotkut sitten tekevät tuota että hakevat huomion yliannostuksilla, ja soittavat vielä itse lanssin. 

Tämä itsemurhakikkailu ei myöskään auta potilasta saamaan itselleen paremmin sopivaa apua, sillä ainoa heille sopiva apu on saada potilas ymmärtämään että hänellä on pershäiriö. Siitä sitten voi lähteä psykoterapialla eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden joka soitti ambulanssin lääkeyliannostuksen jälkeen. Hän kertoi myöhemmin syyksi ettei halunnut että hänen koiransa syö hänet hänen kuoltuaan ja ettei koira jää ilman hoitoa. 

Tämä ei siis tuolla kertaa onnistunut, mutta seuraavalla kerralla onnistui. Silloin ei kyllä ollut enää koiraa, mutta hän soitti himpun verran myöhempään sen ambulanssin paikalle. Joskus olen miettinyt että miksi ja tullut siihen tulokseen että ehkä hän halusi jonkun löytävän hänet ennenkuin ruumis on alkanut mädäntyä. Suhteellisen erakoitunut ihminen oli hän tuolloin.

Sitten on toki niitäkin, jotka tosiaan "hakevat huomiota" tuolla tavalla mutta koen että tuo on vähän väärä ilmaisu heille. He kyllä haluavat huomiota, mutta enemmänkin sen perusteellisen avun suhteen, että heidät otettaisiin tosissaan.

Sitten tiedän muutamia jotka "yrittivät tappaa" itsensä säännöllisesti. Siis tämä oli sellaista riidan jälkeistä ylidramatisointia ja usein nämä olivat ottaneet tyyliin 5 buranaa tai "viiltäneet" itseään jollain teelusikalla. Nämä ovat kuormittaneet ensiapuja jo kymmenisen vuotta ja näiden kohdalla olen odotellut että milloin saavat itseltään hengen vahingossa. Nämä ovat olleet sellaisia ylidramaattisia huomionhakijoita ihan aina, elämä on ollut heille suhtellisen armollista, mutta jostain se draama on aina tietyntyyppisten haettava..

 

Se että elämä on ollut heille suhteellisen armollista saattaa olla juuri se syy miksi eivät ole kyenneet muuttumaan. Pershäriöisillä on sisällään niin kipeitä henkisiä avohaavoja että niitä suostutaan ronkkimaan vain ääritilanteessa, vaikka juuri haavan avaaminen ja puhdistus auttaisivat. Siksi juuri isot kriisit saattavat olla parasta mitä pershäiriöiselle voi tapahtua, koska ne avaavat haavat pakolla ja siinä voi käydä hyvin tai huonosti. Hyvässä lykyssä tulee se positiivinen muutos.