Oonko ihan kauhee äiti kun välillä palaa pinna???
Olipa palaa pinna äsken muksun nukutuksessa... Muksu nukku niukanlaiset päikkärit (niillekin kauhiasti öristen tyynty, olipa " rentouttavaa" vaunutella...) ja aattelin et yöunille pitää päästä ajoissa (viim klo 21 niin ku yleensä). Muksu oli kyllä tosi väsyny mut liekö sit puhkeamaisillaan oleva hammas vaivannu (rauhottu nimittäin viimein kun nestem. panadolia annoin - tai oli sit vaan niin sippi!) vai mikä kun yli puoli tuntia jaksoi sängyssä äristä ja riekkua, ei rauhottunu vaik paijas tai sylissä rauhotteli (yleensä tyyntyy omaan sänkyyn kun vähän selkää paijaa ja ehkä kerran täytyy käydä kippaamassa kun pystyyn nousee tai laittamassa tutti suuhuh, menee ehkä max vartti). Välillä annoin jäädä kiukkuamaan ja tulin makkarista pois happea haukkaamaan ja iskälle marmattamaan et jo on ***kele kun ei rauhotu. Meillä on semmonen tilanne et minä hoidan 97-prosenttisesti kaikken lapseen liittyvän (en jaksa selitellä miksi, tämä toimii meillä hyvin näin, useimmiten...) ja luonnollisestikin se välillä uuvuttaa ja pienikin kiukku ärsyttää äitiä. Iskää siis toisinaan ihmetyttää nää äipän kiukkupuuskat. Tuntuuhan se pahalta olla turhautunu tollaselle vajaan vuoden ikäiselle, omalle rakkaalle lapselle ja sanoa pahastikin (ne on vaan sanoja!) mutta en voi turhautumiselle mitään ja purkautuminen helpottaa omaa oloa. Joskus tekis tosiaan mieli jättää muksu vaan kiukkuumaan mut en sitten kuitenkaan kauaa henno huutoa kuunnella. Mun mielestä on kuitenkin järkevää ottaa välillä aikalisä ja antaa vaikka lapsen hetki huutaa et oma pinna ei pahemmin palais ja huudettais muksun kaa kilpaa mikä ei sit tilannetta yhtään edesauttais.
Mut siis oonko ihan kauhee äiti, ainoa jolla on tällaisia tunteita, turhautumista ja kiukkua? Luin joltain toiselta palstalta miten toiset äidit kirjotteli et ne on varsinkin nukutukseen turhautuneitan purreet pinnasänkyä tai kuristaneet uninallea - en yhtään ihmettele heidän käytöstään sillä itekii annan joskus uninallelle kyytiä... Haen nyt siis vähän ymmärrystä ja myötätuntoa ja kiva ois kuulla onko muilla tällasta. Mun mielestä äidin ei tarvii aina olla iloinen, reipas ja jaksava varsinkin jos aamulla herätys on jotain 6 pintaan (parin tunnin pätkissä nukutun yön jälkeen; hampaat itkettää muuten meillä nukutaan yleensä hyvin), aina ennen unia melkoista kitinää ja kiukkua ja muutenkin pikkuihmisen elämässä on paljon vastoinkäymisiä ja aina äiti kieltää ja sekös harmittaa, päikkäreitä nukutaan miten nukutaan (tuntuu et koko ajan vaan pienempiä pätkiä) ja päikkäreitten aikana ei kerkee kun ehkä just ja just ruokaa laittamaan ja vähän siivoilemaan, hengähtämisestä puhumattakaan (tai sit jos nettiin jumittuu, jää muut hommat tekemättä) ja vauvan kanssa ei oikein mitään hyödyllistä voi tehä kun saa koko ajan vahtia ja jos poistun näköpiiristä, alkaa hirveehuuto, ja illalla sitä oottaa vauvan nukahtamista kun kuuta nousevaa et ois ees hetkinen omaa aikaa ja sit tulee valvottua taas liian myöhään (se on omaa tyhmyyttä, myönnän!) ja aamulla alkaa sama rumba alusta... Puuuh! Luulen et miehet ei tästä hommasta selviäis yhtään paremmin ainakaan ja varsinkaan ikinä kiukkuamatta. Tosin en vaihtaisi osia mieheni kanssa: hän käy töissä ja tekee " raskaimmat" kotityöt eli auttaa minua sillä tavalla. Toisaalta helpolla pääsen enkä viitsisi aina valittaa mut välillä sitä tulee ä-lomalainenkin jaksamisensa päähän ja kenellekäs muulle sitä kiukkuaisi kun miehelleen joka sit hämmästelee et eihän tuo nyt ees kiukunnu ku puol tuntia, älä nyt hikeenny... Ja riita on valmis! Kohtalotovereita???
Kommentit (7)
Meillä tosi kiltti vauva, mutta silti kun sen kans touhuaa melkein 24 h päivässä, niin on kyllä puhki ja toivoisi välillä niitä huokasu hetkiä, että sais ajatuksia vaihtaa muiden ihmisten kanssa. Just ajattelin, että lähen kyllä käymään jossakin sukulaisissa välillä tai ihan mökkeilemässä ,ettei nämä neljä seinää kaadu päälle.
Olen käynyt kyllä vesijumpassa yms. ja saanut ihan olla omien ajatusten kanssa.
On se vaan kumma, että se välillä tuntuu tuolta, kyllähän tämä on täyspäiväistä työtä. Olen miettinyt myös että palaanko töihin vai jäänkö hoitovapaalle? mut on vielä puoli vuotta aikaa miettiä. Meillä tyttö huomenna 4 kk synttärit ja on niin ihana kullannuppu : )
Ei olis uskonut , että tämä silti on näin rankkaa tämä äitinä oleminen.
Tsemppiä !
Meillä noi turhautumiset liittyy vaan ruokailutilanteisiin, kun neiti (kohta 1v.)on tosi huono syömään ja 75% ruokailuista päättyy itkuun, kun hän ei halua syödä. Sit, kun alkaa itsellä hermot mennä, niin tulee tiuskittua ja sitten taas poden huonoa oloa siitä, että suutuin. tiedän, etti se missään tapauksessa paranna tilannetta, mutta välillä en vaan voi sille mitään. Sitten taas päätän, etten enää ikinä hermostu ja kuitenkin taas muutaman päivän päästä käy niin. Tunnen aina olevani äideistä huonoin, kun näin teen ja kuvittelen, että kaikki muut on tyyniä eivätkä koskaan hermostu pienille... Tosi raskasta!
sekä unen puute että oman ajan vähäisyys rasittavat. Ja jos omat odotukset vauvan nukkumisen suhteen ovat olleet jotenkin " korkeammat" , niin silloin erityisesti ärsyttää, kun ei nuku.
Mutta odottakaapas uhmaikää!!! Esikoinen koettelee tällä hetkellä vanhempien hermoja paljon enemmän kuin kumpikaan lapsista koskaan vauvana. Tietysti väsymys vauvan huonoihin nukkumisiin on tässäkin itsellä osittain taustalla. Itsehän tässä pitäisi kasvaa ihmisenä ja päästä tilanteen yläpuolelle, mutta kun jossain piilee se oma sisäinen kiukuttelija, joka vie mukanaan niin, että aikuinen käytös on välillä mahdotonta.
Hyvä, että olet kehitellyt suhteellisen järkeviä aggressionpurkamiskeinoja! Niitä vielä tarvitaan jatkossakin, todennäköisesti.
Mä voisin vaikka perustaa ärtyisten äitien kerhon ;-)
Itsellä lapset 8 vee, 5 vee ja 1 vee ja kotona ollaan. Mä olen aina miettinyt termiä äitiysloma !!!!!! Mikä hel...tin loma ?????? Täyspäiväisempää työtä saa hakea.
Tähän kevennykseksi täytyy kertoa, että kerran suutuspäissäni uhkasin, että myyn meiän nuorimmaisen mustalaisille ( ja joo en ole rasisti, oli vaan eka herja, mikä mieleen tuli), no siitäkös meidän isot pojat riemastu ja rupesivat itkemään, että et kyllä meidän hemmoa mustalaisille myy...... ;-) No sen shown jälkeen olen kyllä ruvennut tarkkailemaan, mitä suustani päästän lasten kuullen.
Ja lisäisimpä vielä tuohon edellisen " odottakaa uhmaikää" kommenttiin, että odottakaapa sitä 5 vuotiaan " olen pieni-haluan olla iso- kriisiä. Se se vasta herkkua on ;-) Niin tai sitten tuollaisen 7 vuotiaan esibuberteettia ja repäisyä irti lapsuudesta. Lisää nannaa tulossa ;-)
En ole 4 kk vauvalle onneksi suuttunut, mutta kyllä itse vaivun epätoivoon illan tullen. Vauva ei suostu menemään nukkumaan ja se on joka ilta yhtä huutoa ja itkua ja raivoamista pää punaisena ja nyrkkiä puristaen ja hikisenä. Ei todellakaan auta paijaamiset, iltalaulut, unimaidot, hyssyttely tms, vaan kriisiä kestää 3 h ennen kuin nukahtaa. Ai mitä se minun oma aikani illalla siis on?... Päiväunille on yhtä mahdotonta saada, joten mun pitää kävellä ja se nukkuu vaunuissa (jotka liikkuu, ei paikoillaan). Telkkaria ei siis voi enää katsoa iltaisin, eikä syödä, vaikka maha kuinka kurnisi, vaan pitää odottaa, että vauva nukahtaa. Sitten onkin kiire, koska se herää taas n. 4 tunnin kuluttua, syö maidon ja nukkuu sitten vielä n 2 h, kunnes vaatii kovaäänisesti nousta ja aloittaa päivä.
eikö oo jännää tää äidin elämä: raskausaikana sitä on aika lailla huomion keskipisteenä; vauva kun syntyy, vauvasta tulee kaiken keskipiste eikä äiti ole enää edes oman elämänsä tärkein henkilö kun ei voi syödä tai vessassa käydä silloin kuin haluaa!!! jaksamista kaikille.
Olen kuule aivan varma, ettet todellakaan ole ainoa noiden tunteittesi kanssa. Kyllä minusta äidilläkin on välillä oikeus purkaa tunteitaan.
Itselläni loppuu ensi viikolla äitiysloma, mutta jatkan vielä kotihoidontuelle ja välistä tuntuu, että ei h---ti miten meinaan jaksaa. Mulla oli tää toinen raskaus kaikinpuolin todella rankkaa aikaa ja nyt näyttää siltä, että tyttökin on hieman vaativampi tapaus kuin ensimmäinen. Väkisinkin alkaa savu nousemaan välillä, kun viikko tolkulla huonosti nukuttuja öitä takana, hermo palaa liian herkästi.
Välillä meillä nukuttiin jo yöt hyvin, mutta sitten tulee taas takapakkeja aika ajoin ja mä olen todella kiukkuinen jos en saa nukutuksi. Muutama yö vielä menee, mutta jossain vaiheessa alkaa seinät kaatuun päälle...Joskus kiukuissani yöllä sanonut ääneenkin, että " perkele tekis mieli jo nakata tuo mukula pihalle huutaan" ja sitten itkettää, kun tulikin tuollaista sanottua, jota EI todellakaan missään tapauksessa ikinä tulis tehtyä.
Päivisinkään ei saa levähdettyä missään vaiheessa, kun tyttö ottaa silloinkin sellaisia tehotirsoja puolesta tunnista- tuntiin.
Onneksi mies on niin kultainen, että raskaantyöpäivänsä jälkeenkin jaksaa touhuta tytön kanssa ja itse saan rauhassa touhuta kotihommia, käydä asioilla jne.
On muuten yllättävän rankkaa tämä kotona oleminen, varsinkin kun lapsi on suhteellisen kova kitisemään ja vaatimaan huomiota koko ajan. Se alkaa varmasti jossain vaiheessa itse kelläkin ottamaan hermoon.
Toisaalta on niin ihanaa ajatella, ettei tarvitse mennä töihin vielä aikoihin ja saa " nauttia" kotiäitiydestä. Tämä vauva jää meillä 100%varmuudella viimeiseksi, niin haluan olla nyt kotona niin kauan kuin rahallisesti pystyy.
Työni on henkisesti todella raskasta (lastensuojelua), enkä jaksa nyt ajatellakaan lähteväni siihen takaisin tässä vaiheessa, kun tyttö kuitenkin vielä niin pieni ja yötkin menee miten menee.
Välillä vaan tahtoo olla ristiriitaisia tunnelmia omassa päässä, kun ajattelee omaa työtään ja sitä kuinka tuntuu, ettei aina jaksaisi tätä kotielämää ja lapsia...Itse kuitenkin joutunut painimaan asiakasperheiden kanssa likipitäen samojen asioiden kanssa.
Toisaalta täytyy ajatella positiivisesti ja ajatella, että nyt tietää omasta kokemuksesta kuinka rankkaa elämä joskus voi ollakaan ja miltä tuntuu äidistä jolta alkaa paukut loppumaan totaalisesti. Nyt ei enää voi vähätellä asiaa, kun oman kantapään kautta koettu.