Okei, myönnän: Olen onneton lapsettomuudestani

Sitähän ei saisi tällä palstalla tunnustaa.

Ja ei, en ole koko ajan. Ison osan ajasta ajattelen, että asiat ovat menneet kuten pitikin, sillä en luota että minusta olisi tullut hyvä äiti tai että olisin välttämättä nauttinut siitä.

Ja kun en myöskään taida oikein viihtyä parisuhteissa, niin aika mahdoton yhtälö se olisi varmaan ollut.

Mutta: Aina tulee mieleen välillä epäilys, kivun piikki. Entä jos? Entä jos olisin asennoitunut asioihin nuorempana eri tavoin ja silloin nuorempana osannut sitten sopeutua parisuhteeseen (nyt vietin keskeiset vuodet haaveksimalla kaukosuhteen perään). Ja entä jos olisinkin ollut hyvä äiti ja onnellinen? Ja millainen olisi ollut pieni ihminen jolla on sukuni geenit? Entä se tunne ja rakkaus? Miltä olisi tuntunut rakastaa ja huoltaa omaa lasta?

Eli tein päätöksen tavallaan vahingossa, kun en saanut elämääni järjestykseen ajoissa, mutta myös sillä tavalla vastuullisesti, että ajattelin että kammottavinta olisi, jos pieni lapsi olisi ollut riippuvainen minusta enkä olisi kyennytkään siihen. Se olisi ollut niin väärin lasta kohtaan.

Joten vaikka olen pääosin onnellinen, on paljon läheisiä ja rakkaita ihmisiä elämässä ja mietin, että ehkä tämä oli se minulle sopiva elämä, niin en voi välttyä noilta kivun ja kysymysten piikeiltä. Olen kuitenkin hyvin lapsirakas.

No niin, nyt se tuli sanottua. Eli ei, ei se asia niin mustavalkoinen ole - minkä tosin jokainen järkevä ihminen varmasti tiesikin.

Onko kohtalotovereita? Maailmallahan käsite "elämäntilanteellinen lapsettomuus" on jo yleistynyt, mutta Suomessa tästä ei vielä paljon puhuta.