Miten eteenpäin?

Olen seurustellut mieheni kanssa n.8vuotta. Meillä on kaksi lasta, 5 ja 2 vuotiaat.
Oma ensimäinen pettymys mieheen tuli, kun odotin esikoistamme. Jo raskauden alkuvaiheessa tein selväksi, että naimisiin ei tarvitse mennä, mut edes kihloihin kun lapsikin tulee. Odotin koko raskausajan, odotin raskauden jälkeen hyvän aikaan. Lopulta kolme kk esikoisen syntymästä kävin itse ostamassa sormukset ja kysyin. Minulle se alkoi olemaan tilanne: "Haluatko olla minun ja lapsen kanssa vai et?" Vaikka sitä en sanonut, tilanteen ja asian kuitenkin.tuonut selvästi esille.
Yhä edelleen asia vaivaa, kuin olisin miehen pakottanut.
Ylä ja alamäkiä, ja paljon. Erosta puhumista, suhteen parantelua yms paljon!
Viimeinen vuosi ollut itselle yhtä tuskaa.
Emme ehkä tappele, mut emme tee mitään muutakaan. En ole kokenut itseäni haluttavaksi, tuntuu, että vasta kun himot ovat olleet tarpeeksi pitkään kovat, olen kelvannut tyydyttäjäksi. Eli ehkä kerta kuussa, jos sitäkään. Nyt en edes muista, koska mies olisi minun halunnut koskea minuun kunnolla. Tosin nyt kun aikaa on mennyt, en minäkään enään jaksa edes yrittää tai koe mitään.himoa häntä kohtaan, vaikka himot onkin päivittäin riesanani!
Meistä on tullut omin nurkiin vetäytyneitä, hiljaisia, väsyneitä ja kärsineitä kimppakämppisvanhempia jotka saattavat harrastaa seksiä vain "äärimäisessä pakossa".

En saa aikaiseksi eroa, en tiedä toivonko suhteelta parannusta, olisiko se edes mahdollista koska vuosi jo menty kokoajan alaspäin vaikka asioista keskusteltu ja ilmi tuotu.

Lapset ovat ainoa yhteinen meitä yhdistävä, ei siis lainoja tai muuta. Ei myöskään kolmansia osapuolia (ainakaan tietääkseni).

Asia pitää miehen kanssa ottaa esille, mutta lopputulos mietityttää...