Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia masennuksen aikana tapahtuvasta eropäätöksestä?
21.02.2018 |
Olen ilmeisesti lievästi/ keskivaikeasti masentunut, ollut jo noin 1-2 vuoden ajan, mutta "herännyt" omaan mielialaani vasta parin viime kuukauden aikana. Nyt olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, ja koen olon hieman selkeämmäksi, on ollut aikas pohtia omaa tilannetta ja fiiliksiä, kun ei ole jatkuvasti "loppu" työnteon vuoksi.
Olen pohtinut parisuhdettani, ja eroajatus on alkanut olla melko voimakas.. en tunne puolisoani kohtaan oikeastaan yhtään mitään. Tottumuksesta ajattelen hänen mieltymyksiään esim. ruokakaupassa, ja ostan hänelle mieluisia tuotteita. En kuitenkaan koe enää ajattelevani häntä rakkaudella tai miellyttämishalulla.
Näen jatkuvasti asioita, joita hän ei tee tai tekee "väärin", tuohdun helposti jo pelkästä hänen läsnäolosta, haluaisin olla enemmän rauhassa. Kun mietin, miksi en haluaisi erota, tulee lähinnä mieleen esim. hänen omistama kesämökki joka on minullekin tärkeä paikka. Sinne en enää pääsisi.
Mietin, johtuuko nämä tunteet tai lähinnä tunteettomuus mahdollisesta masennuksesta?
Onko kukaan eronnut masentuneena, onko tervehdyttyä kaduttanut? Tai pohtinut eroa masentuneena, mutta tervehdyttyä tunteet palanneet "normaaleiksi"?
Kommentit (5)
On mahdollista että kyky tuntea kunnolla ylipäätään mitään positiivisia tunteita on nyt sinulta tauolla. Tätä ei edes välttämättä itse huomaa, kun muutos on tapahtunut vähä vähältä. Jälkikäteen sitten on selvää, että tunnemaailma oli sairastumisen takia pahasti yksipuolinen.
Myös suhtautuminen toisiin ihmisiin voi käydä kylmemmäksi, tylymmäksi, armottomammaksi ja kärsimättömämmäksi.
Itse etäännyin masennuksen aikana syntymäperheestäni ja kahdesta lähimmästä ystävästäni. Mietin sinun tapaasi, että miksi pidän näitä ihmisiä elämässäni. Tuntuivat vierailta ja taakoilta. En halunnut olla heille tilivelvollinen. Näin ainoastaan heidän huonot puolensa, ja niistä pienetkin tuntuivat sietämättömiltä. En tuntenut heitä kohtaan mitään hyvää. Minun oli vaikea ajatella heistä mitään hyvää. Sitä ei tapahtunut ollenkaan itsestään, ja vasta tietoisesti yrittämällä onnistui. Ajattelin olevani sellainen ihminen, joka ei tule toisten kanssa eikä kaipaa ympärilleen toisia ihmisiä.
Sitten oireeni hellittivät, ja nyt olen ihan normaali ja tykkään taas perheestäni ja ystävistäni. Oli ihan valtava helpotus kun muutos parempaan tapahtui. Olin todella kiitollinen, etteivät olleet luovuttaneet minun suhteeni ja päästivät takaisin elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauanko olit "tunteeton"? Suuteleminen ei tunnu enää miltään, ei halaukset tai mikään muu läheisyys. Seksiä on ja orgasmin saan, mutta siitäkin puuttuu tunne joka aiemmin ollut..
En koe muita ihmisiä kohtaan tapahtuneen vastaavaa tunteettomuutta. Esim äitini kanssa olen paljon tekemisissä, ihan normaalisti tunnen häntä kohtaan.
Puolisoni vain on.. ärsyttävä, rasittava, laiska, ei ymmärrä mistään mitään jne. Samanlainen hän on kuin aina ollut, nyt en vaan näe enää mitään hyvää. En yhtään mitään. Olisin lopettanut suhteen jo, mutta pieni epäilys kalvaa siitä, mitä jos sitten mieliala paranee ja kadun päätöstä.
Vierailija kirjoitti:
Kauanko olit "tunteeton"? Suuteleminen ei tunnu enää miltään, ei halaukset tai mikään muu läheisyys. Seksiä on ja orgasmin saan, mutta siitäkin puuttuu tunne joka aiemmin ollut..
En koe muita ihmisiä kohtaan tapahtuneen vastaavaa tunteettomuutta. Esim äitini kanssa olen paljon tekemisissä, ihan normaalisti tunnen häntä kohtaan.
Puolisoni vain on.. ärsyttävä, rasittava, laiska, ei ymmärrä mistään mitään jne. Samanlainen hän on kuin aina ollut, nyt en vaan näe enää mitään hyvää. En yhtään mitään. Olisin lopettanut suhteen jo, mutta pieni epäilys kalvaa siitä, mitä jos sitten mieliala paranee ja kadun päätöstä.
Jos tuntuu, että miehesi haittaa toipumista, kyllä se voi olla sitten ihan hyväkin erota. Sulkeehan se mahdollisuuksia pois, mutta välillä pitää mennä oman hyvinvoinnin tarpeet edellä. Muuten niitä mahdollisuuksia vasta sulkeutuukin pois.
Mutta ihan tutulta tuo kuulostaa, yksityiskohtia myöten. Se, että ihminen on samanlainen koko ajan, mutta masentuneena se on paha asia ja muulloin ei mikään ongelma. Se, että kaikki ärsyttää.
Voiko olla että mies on sinulle se lähimmäinen, joka vaan sattuu olemaan paikalla aina hankalimpina hetkinä? Etäisemmät suhteet on helpompi säilyttää läheisinä. Ja joskus voi käydä niinkin, että juuri se ihminen johon eniten luottaa tulee otettua pahan olon purkukanavaksi ja häneen kiteytyy koko universumin raivostuttavuus. Minulle se oli äiti.
Olin erityisen tunteeton 2-3 vuotta, tuo oli se eristäytymisvaihe. Sitä ennen tilanne yltyi vähitellen muutaman vuoden aikana. Vuonna 2005 olin ainakin varmasti normaali ja vuonna 2016 myös. Siinä välissä sitten jossain vaiheessa ylittyi se raja, etten kyennyt enää tuntemaan positiivisia tunteita (negatiivisia kyllä riitti).
Mutta sain kunnollista hoitoa vasta kolme vuotta ennen tilanteen muutosta parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauanko olit "tunteeton"? Suuteleminen ei tunnu enää miltään, ei halaukset tai mikään muu läheisyys. Seksiä on ja orgasmin saan, mutta siitäkin puuttuu tunne joka aiemmin ollut..
En koe muita ihmisiä kohtaan tapahtuneen vastaavaa tunteettomuutta. Esim äitini kanssa olen paljon tekemisissä, ihan normaalisti tunnen häntä kohtaan.
Puolisoni vain on.. ärsyttävä, rasittava, laiska, ei ymmärrä mistään mitään jne. Samanlainen hän on kuin aina ollut, nyt en vaan näe enää mitään hyvää. En yhtään mitään. Olisin lopettanut suhteen jo, mutta pieni epäilys kalvaa siitä, mitä jos sitten mieliala paranee ja kadun päätöstä.Jos tuntuu, että miehesi haittaa toipumista, kyllä se voi olla sitten ihan hyväkin erota. Sulkeehan se mahdollisuuksia pois, mutta välillä pitää mennä oman hyvinvoinnin tarpeet edellä. Muuten niitä mahdollisuuksia vasta sulkeutuukin pois.
Mutta ihan tutulta tuo kuulostaa, yksityiskohtia myöten. Se, että ihminen on samanlainen koko ajan, mutta masentuneena se on paha asia ja muulloin ei mikään ongelma. Se, että kaikki ärsyttää.
Voiko olla että mies on sinulle se lähimmäinen, joka vaan sattuu olemaan paikalla aina hankalimpina hetkinä? Etäisemmät suhteet on helpompi säilyttää läheisinä. Ja joskus voi käydä niinkin, että juuri se ihminen johon eniten luottaa tulee otettua pahan olon purkukanavaksi ja häneen kiteytyy koko universumin raivostuttavuus. Minulle se oli äiti.
Olin erityisen tunteeton 2-3 vuotta, tuo oli se eristäytymisvaihe. Sitä ennen tilanne yltyi vähitellen muutaman vuoden aikana. Vuonna 2005 olin ainakin varmasti normaali ja vuonna 2016 myös. Siinä välissä sitten jossain vaiheessa ylittyi se raja, etten kyennyt enää tuntemaan positiivisia tunteita (negatiivisia kyllä riitti).
Mutta sain kunnollista hoitoa vasta kolme vuotta ennen tilanteen muutosta parempaan.
Krhm, siis tarkoitin positiivisina, ei läheisinä.
Up