Lue keskustelun säännöt.
Olin ennen onnellinen
08.02.2018 |
Kuinka päästä takaisin siihen tilaan, jossa perusoloni oli onnellinen? Silloinkin, kun tuli ikäviä asioita vastaan, jaksoin innostua ja uskoa, että kaikki ikävä menee ohi ja elämä on ongelmienratkomista varten. Uskoin aina, että onnellisuss on omissa käsissä. Nyt tuntuu, että en jaksa taistella, kun on liikaa ihmisiä, jotka vetävät alas minua toiveikkuudestani.
Kamala, kun tuli huonosti kirjoitettua. En ole siis kuitenkaan ihan nuori vaan lähempänä viittäkymmentä.
Kommentit (11)
Ei muutaku tuultapäin ja nokka kohti uusia tuulia. Elä luovuta. Kyllä kevään puhjetessa se ilo ja onnellisuus löytyy. Varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei muutaku tuultapäin ja nokka kohti uusia tuulia. Elä luovuta. Kyllä kevään puhjetessa se ilo ja onnellisuus löytyy. Varmasti.
Kiitos. Parin rivin kommentista voi löytyä ihmeen paljon voimaa :)
Niin minäkin. Tästä nyt yli 15 vuotta aikaa. En enää edes muista miltä onnellisuus tuntuu.
Olen myös viisikymppinen, iloton ja väsynyt. Sanotaan että ensin elämä antaa ja sitten ottaa.
Tuo lattea lause osoittautui todeksi itselleni ja tutuille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun tarina: Lapsena ja nuorempana sitä oli suhteellisen onnellinen. Tai löysi aina keinon, millä esim. päästä siihen olotilaan. Flowtilan saavutti helposti. Silloin tunsi vielä jotakin. Joulut olivat lapsena ihania aikoja. Niissä eli toivo jostakin paremmasta. - Jos esim. vaikka käveli luonnossa, tai katseli ikkunasta kaunista maisemaa ja taivasta.
Mutta sitten tulee kaikenlaisia elämänkokemuksia, lähinnä negatiivisia. Tai sitten ei saavuttanut niitä asioita, mitä nuorempana tavoitteli, tai mistä unelmoi. Työ, jota olisi halunnut tehdä, siihen ei annettua mahdollisuuksia. Vanhemmat saattoivat olla tyranneja, jotka estivät toteuttamasta itseäsi. Jompikumpi, tai molemmat, olivat narsisteja, tai psykopaatteja. Jos oli nuori, se komea mies valkoisella ratsulla ei tullutkaan sinua noutamaan.
Lapsia ei tullutkaan sitä kahta, tai kolmea, joita toivoi.
Lapsuus, tai nuoruus on siinä mielessä petollista, että osaa elää hetkessä. Ja vielä uskoo tulevaisuuteen ja on unelmia. Aikuisuus, karut kokemukset, hyväksikäyttö, oman itsensä ja/tai lähipiirin sairastuminen, elämässä koetut pettymykset ja jatkuva alinomaa oleva väsymys häivyttävät aika nopeasti ne kultaiset ajat.
Elämä on minun mielestäni illuusiota, tai valhetta. Koska ne omat unelmat ja toiveet paremmasta ovat petollisia. Ne eivät välttämättä toteudu. Joku taas sanoo, että elämä on teatteria. Ehkä se on niitä kumpaakin. Tähän tietenkään joku sanoo: " Elämä on valintoja." - Ja, että "Sinä itse teet elämästäsi sen, millaista se on." Tai, että miksi rypeä itsesäälissä? " Kokemukset eivät näistä tosiseikoista huolimatta muuksi muutu. Ei, vaikka esim. juoksisit terapiassa miljoona kertaa. Vielä hullumpaa on sanoa, että kaikki pitää vain hyväksyä. Siispä mikä siis todella auttaa? Ei mikään.
Se on sitä elämään väsymistä. Varsin yleistä ja ilmeisesti ihan luonnollistakin, valitettavasti.
Aivan uudet asiat, ihmiset tai kuviot elämässä saattaisivat piristää. Samoja polkuja tallaamalla ei niitä entisiä hyviä fiiliksiä taida enää saada. Vaihda asuin- tai työpaikkaa, hanki uusia harrastuksia tai ystäviä, tai ehkä jopa uusi parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun tarina: Lapsena ja nuorempana sitä oli suhteellisen onnellinen. Tai löysi aina keinon, millä esim. päästä siihen olotilaan. Flowtilan saavutti helposti. Silloin tunsi vielä jotakin. Joulut olivat lapsena ihania aikoja. Niissä eli toivo jostakin paremmasta. - Jos esim. vaikka käveli luonnossa, tai katseli ikkunasta kaunista maisemaa ja taivasta.
Mutta sitten tulee kaikenlaisia elämänkokemuksia, lähinnä negatiivisia. Tai sitten ei saavuttanut niitä asioita, mitä nuorempana tavoitteli, tai mistä unelmoi. Työ, jota olisi halunnut tehdä, siihen ei annettua mahdollisuuksia. Vanhemmat saattoivat olla tyranneja, jotka estivät toteuttamasta itseäsi. Jompikumpi, tai molemmat, olivat narsisteja, tai psykopaatteja. Jos oli nuori, se komea mies valkoisella ratsulla ei tullutkaan sinua noutamaan.
Lapsia ei tullutkaan sitä kahta, tai kolmea, joita toivoi.
Lapsuus, tai nuoruus on siinä mielessä petollista, että osaa elää hetkessä. Ja vielä uskoo tulevaisuuteen ja on unelmia. Aikuisuus, karut kokemukset, hyväksikäyttö, oman itsensä ja/tai lähipiirin sairastuminen, elämässä koetut pettymykset ja jatkuva alinomaa oleva väsymys häivyttävät aika nopeasti ne kultaiset ajat.
Elämä on minun mielestäni illuusiota, tai valhetta. Koska ne omat unelmat ja toiveet paremmasta ovat petollisia. Ne eivät välttämättä toteudu. Joku taas sanoo, että elämä on teatteria. Ehkä se on niitä kumpaakin. Tähän tietenkään joku sanoo: " Elämä on valintoja." - Ja, että "Sinä itse teet elämästäsi sen, millaista se on." Tai, että miksi rypeä itsesäälissä? " Kokemukset eivät näistä tosiseikoista huolimatta muuksi muutu. Ei, vaikka esim. juoksisit terapiassa miljoona kertaa. Vielä hullumpaa on sanoa, että kaikki pitää vain hyväksyä. Siispä mikä siis todella auttaa? Ei mikään.
Hassua, mutta itse vain uskon kuitenkin, että ihminen valitsee elämänsä. Nyt en vain ymmärrä, mistä löydän oikeat valinnat, kun niin monesti on repäisty kiidosta alas.
ap
Vierailija kirjoitti:
Se on sitä elämään väsymistä. Varsin yleistä ja ilmeisesti ihan luonnollistakin, valitettavasti.
Aivan uudet asiat, ihmiset tai kuviot elämässä saattaisivat piristää. Samoja polkuja tallaamalla ei niitä entisiä hyviä fiiliksiä taida enää saada. Vaihda asuin- tai työpaikkaa, hanki uusia harrastuksia tai ystäviä, tai ehkä jopa uusi parisuhde.
Tuossa oli jotakin sellaista, mitä olen ajatellut. Lähinnä ehkä harrastusten ja jotain elämisen tapojen muutoksia. Ei kuitenkaan mikään kevyt kerran viikossa kurssittelu. Jotenkin kaipaan jotakin suuria muutoksia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut, että nämä kasaantuvat, onnelliset ja voimaannuttavat asiat ja sitten toisaalta uuvuttavat, negatiiviset asiat. Välillä luulee, että tästä eteenpäin elämä on vain tätä harmaata samaa, mutta huomaankin yhtäkkiä, että on niin monta mukavaa asiaa yhtaikaa, ettei kaikkeen ehdi paneutuakaan kunnolla, mikä sekin harmittaa.
Olet nyt tuossa ankeassa vaiheessa, kyllä se nousu taas sieltä tulee. Sitä voi itse vauhdittaa (vaikka tuntuu ettei jaksa) sinnikkäästi pyrkimällä ylöspäin uutta kohti. Itseä on auttanut, kun iän karttuessa olen vihdoin tajunnut, ettei lause "kaveria ei jätetä" sentään ihan kaikkia tilanteita kata. Joskus on parempi että tiet erkaantuvat, jos suhde on muotoutunut sellaiseksi että vetää molempia tiellä alaspäin.
Onko joku löytänyt vastaavassa tilanteessa paluuta? Ongelma on, että en osaa eritellä, mikä olisi elämässäni varsinaisesti muuttunut. Ehkä korkeintaan se, että olen väsynyt siihen, että niin moni ihminen suhtautuu niin negatiivisesti.