Missä vaiheessa tajusit olevasi liian uupunut?

Omalla kohdallani aloin huomata ensimmäiset väsymisen merkit jo 10 vuotta sitten toisen lapseni syntymän jälkeen. t. ap

Kun minulla oli lomaa ja makasin valtaosan päivästä sängyssä kuin toipilas.

Tuntuu että olen tosi väsynyt. Viiden vuoden aikana ollut avioero, isän sairaus ja kuolema, uusi parisuhde, kaksi riitajuttua joissa tarvitaan lakimiestä (elatus- ja perintöasiat), kaksi asunnon muuttoa ja uusi vaativa työ. Kolme teini-ikäistä lasta.

Nukun kyllä mutta silti aamuisin väsyttää. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Koti oli ollut siivoamatta jo pitkään, en jaksanut peseytyä kunnolla, vapaa-aika kului paljolti nukkuen. Syöminen jäi, kun ei ollut virtaa käydä kaupassa ja laittaa ruokaa entiseen tapaan. Kun söin, söin suoraan pakkauksesta tai kertakäyttöastioista, koska en jaksanut tiskata. Työni sain pitkään hoidettua, mutta lopulta aloin itkeskellä työpäivien aikana ja yhden kerran se itku ei sitten enää loppunutkaan ja työkaverit viittoivat minut työterveysasemalle kesken päivän. Sieltä sain sairauslomaa ensin muutaman päivän ja sitten kokonaisen kuukauden.

Sairausloman jälkeen palasin töihin osa-aikaisena ja se oli ratkaisu, joka olisi pitänyt ymmärtää tehdä jo ennen uupumista. En vain ollut pitänyt sitä edes vaihtoehtona, koska ajattelin, että tietysti minun pitää jaksaa tehdä täyttä työaikaa, jaksavathan muutkin. Tuosta episodista on nyt kulunut jo useampi vuosi, teen edelleen osa-aikatyötä ja jaksan hyvin pitää huolta kodistani ja itsestäni. Täysiaikaiseksi en ihan hevillä enää suostu, koska tiedän, etten jaksa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olen tosi väsynyt. Viiden vuoden aikana ollut avioero, isän sairaus ja kuolema, uusi parisuhde, kaksi riitajuttua joissa tarvitaan lakimiestä (elatus- ja perintöasiat), kaksi asunnon muuttoa ja uusi vaativa työ. Kolme teini-ikäistä lasta.

Nukun kyllä mutta silti aamuisin väsyttää. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Minulla on sama. Vaikka olen nukkunut kunnon yöunet, niin silti olen aamuisin väsynyt, enkä jaksaisi millään nousta sängystä ylös. Edelleen olen yövaatteissa. En ole saanut aikaiseksi tänään yhtään mitään, vaikka oli suunnitelmissa tehdä pari juttua. Pienetkin kotityöt ja tehtävät tunuvat ylivoimaisilta. t. ap

Vierailija kirjoitti:

Koti oli ollut siivoamatta jo pitkään, en jaksanut peseytyä kunnolla, vapaa-aika kului paljolti nukkuen. Syöminen jäi, kun ei ollut virtaa käydä kaupassa ja laittaa ruokaa entiseen tapaan. Kun söin, söin suoraan pakkauksesta tai kertakäyttöastioista, koska en jaksanut tiskata. Työni sain pitkään hoidettua, mutta lopulta aloin itkeskellä työpäivien aikana ja yhden kerran se itku ei sitten enää loppunutkaan ja työkaverit viittoivat minut työterveysasemalle kesken päivän. Sieltä sain sairauslomaa ensin muutaman päivän ja sitten kokonaisen kuukauden.

Sairausloman jälkeen palasin töihin osa-aikaisena ja se oli ratkaisu, joka olisi pitänyt ymmärtää tehdä jo ennen uupumista. En vain ollut pitänyt sitä edes vaihtoehtona, koska ajattelin, että tietysti minun pitää jaksaa tehdä täyttä työaikaa, jaksavathan muutkin. Tuosta episodista on nyt kulunut jo useampi vuosi, teen edelleen osa-aikatyötä ja jaksan hyvin pitää huolta kodistani ja itsestäni. Täysiaikaiseksi en ihan hevillä enää suostu, koska tiedän, etten jaksa sitä.

Ensimmäinen lause pitää myös minun kohdallani paikkansa. Kertakäyttölautasiin en ole sentään vielä turvautunut, vaikka meilläkin tiskivuori saattaa kasvaa viikon verran ennenkuin jaksan latoa astiat koneeseen, ellei joku muu ole sitä tehnyt sitä ennen.

Siinä vaiheessa, kun jouduin koulusta jäämään kotiin ja söin vain, jos joku oli laittanut ruoka-annoksen valmiiksi ja minun piti se ainoastaan lämmittää ja syödä. En jaksanut puhua kenellekään, lukea, vastata puheluihin tai viesteihin. Makasin päiviä vain lattialla tai sängyssä.

Sitten aina levättyäni palasin uupumisesta suunnilleen normaaliin arkeen, tein kaikki rästihommat ja pysyin mukana pari viikkoa, jonka jälkeen uupumus paheni vielä pahempana ja huonon omatunnon kanssa. Sitten taas lepäämällä paremmaksi ja sitten sama juttu uudelleen. Tässä oravanpyörässä olen edelleenkin ja opettelen avun pyytämistä sellaisissa tilanteissa kuin: "Voitko kantaa tämän ostoskassin puolestani?" tai sitten "Laittaisitko vaatteet valmiiksi seuraavan aamuun?".

Pienillä askelilla kohti parempaa huomista.

Yksi merkkipaalu oli se, kun sain täyden hysteerisen itkuromahduksen koska mieheni kysyi "mitä haluaisit syödä tänään?" ja sen miettiminen tuntui ihan kohtuuttomalta ja ylivoimaiselta urakalta. Olin jo pitkän ollut romahtamisen partaalla ja lopulta se oli noin mitätön asia joka työnsi reunan yli. Hain apua, sain pari kuukautta sairaslomaa jonka jälkeen olen yrittänyt välttää liiallista kuormitusta. Tuntuu tosin, että sairasloma oli ihan liian pitkä, olen edelleen uupunut vaikka arjen taakat on kevennetty ihan minimiin. Pelottaa, pääsenkö koskaan oikeasti jaloilleni...