Työ ahdistaa! Tuntuu että se luo liian tiukat raamit.

Pystyn kyllä periaatteessa hyvin fyysisesti ja henkisesti työskentelemään palkkani eteen. Mutta sitten, esimerkiksi ne lomat, ne ovat lyhyitä! Ja ne pitäisi etukäteen suunnitella. Muistelen lämmöllä opiskeluaikaa, kun läsnäolo oli loppua kohden jo vähäisempää. Hoidin opiskeluni hyvin, mutta samalla pystyin lähtemään vaikka keskiviikkona, tai minä tahansa viikon päivänä ex tempore käymään siskoni luona naapurikaupungissa! Rimpautin vaan ja heips matkaan! Tämä on täysi mahdottomuus, kun käy töissä. Joo, kyllä on aina yksittäisiin vapaapäiviin se mahdollisuus, mutta mä oon sellainen ex tempore -luonne. Nautin opiskeluaikana siitä, että edessä oli piiitkä aika jolloin ei ollut pakko lähteä minnekään. Riitti että edisti asioita kotona. Se oli vapauttava tunne, että tiesi että pitkään aikaan ei ole mitään raameja elämässä! Koska tiesin, että se oli ainutkertainen kokemus, käytin opiskeluasioiden ohella sen ajan liikkuvasti, pystyin ottamaan halpoja äkkilähtöjä jne. Ja jos vaikka luin lehdestä, että pääkaupunkiseudulla on jokin iso ja kiinnostava tapahtuma, pystyin lähtemään sinne HETI, vaikka en olisi tiennyt tapahtumasta vielä eilen mitään! Myös kotiaika oli ihanaa, kun mihinkään ei ollut kiire!

Nyt ahdistaa työelämässä, kun se asettaa vuosikymmeniksi pam pam pam -rytmin. En ole vielä kertaakaan elänyt työssäkäyvän ”decent pitkää kesälomaa”, onko se sitten sellainen että siinä pääsee rentoutumaan ja pääsemään työstä irti? Pitkällä en tietenkään tarkoita koululaisten pitkää kesälomaa, vaan pitkää verrattuna muihin. Ehkä aikuisen ihmisen on sitten kasvettava siihen, että se elämän kulku vain pitää ajatella etukäteen, lomat jne? Se tuntuu vaan itselleni kovin vaikealta, kun olen tällainen päähänpisto-tyyppinen ihminen. Miten tähän nyt voisi tottua?