Työnteko ei kannata nykypäivänä, ellei asiat ole hyvin.

Kukaan ei ole vielä tajunnut, että tilanteita on monimuotoisia.

Eikä kukaan tunnu täällä ymmärtävän, että postraumaattiset oireet eivät ole ihmisen itsensä syy tai että ne ovat TODELLISIA, jos lapsuus ja nuoruus mennyt vanhempien tai elinympäristön/yhteisön takia helvetissä.

Minä ainakin olen ensinnäkin insestin uhri.
Väkivallan uhri ja huume perheestä. Sen vuoksi minulla ei ole ollut keskittymiskykyä opiskeluihin. Luin kymmenen vuotta lähihoitaja kai aina jatkamalla mihin jäin, enkä saanut suoritettua loppututkintoa.

Samoin autokoulu kesken. Hyväksikäytettynä ja hylättynä minä hylkäsin itsekin itseni ja olin niin rikki ja haavoilla, että etsin isää miehistä. Miehet mitä sattuu ukkoja, jotka pettivät ja jatkoivat hyväksikäyttöä.

Uskonnollisessa perheessä (äidin puolelta) kasvaneena en ollut tottunut ehkäisyyn tai juomiskulttuuriin. Olin raitis mutta menin monta kertaa naimisiin ja sain lapsia. Erosin, koska joka ukko petti.

Minulla ei ole ammattia, ei ajokorttia, ei luottotietoja eikä töitä. En jaksaisi edes käydä töissä ilman autoa. Asun tuppukylässä vailla liikenneyhteyksiä pohjois- Suomessa.
Minulla on kolme pientä lasta ja kaksi murrosikäistä.
Sairastan psyykkisesti ja fyysisesti. Esim. selkärankareumaa, migreeniä, ahdistuneisuushäiriötä ja Posttraumaattista stressiä sekä masennusta.

Työkyvyttömyyseläkkeelle en pääse.

Jos saisin jostain töitä, palkasta menisi ulosottoon melkoinen siivu sekä lainanlyhennykseen kelalle. ( Lyhennän sinne tuista 70e.)

Myös elarit pitäisi mahdollisesti maksaa kahdesta.

Lääkkeisiin uppoaa rahaa myös. Laskin, että saisin nettona saman verran käteen ellen vähemmän, kuin nykyisestä työmarkkinatuesta.

Itse haluaisin aloittaa elämän uudestaan ja saada uuden alun. Mutta sitä minulle ei anneta monista eri syistä. Töitä mielummin tekisin ja kouluttautumisen. En ole luuseri.
Minulta on elämä viety.