Kun tulin vanhemmaksi, jouduin käsittelemään tunteen sukupolvien ketjun katkeamisesta.

Jouduin huomaamaan, että hyväkuntoiset isovanhemmat keskittyivät vain omiin eläkepäiviinsä. He pitivät yllä harhaluuloaan, että yhteiskunta auttaa lapsiperhettä, jos äiti väsyy. Tämä tuli yllätyksenä, että kehtasivat, kun otetaan huomioon, että esim minua hoiti mummoni 3 vuotta, jotta äitini saattoi jatkaa palkkatöissä!

Neuvona univajeeseeni tuli vain puhelimen välityksellä, että yritä jaksaa! Ei paljoa mieltä lämmittänyt! Olin myös niin yksinäinen, että yritin tarjota heille valmiit ruoat yms kun vain tulisivat kyläilemään. Innostuin jopa siitä, että sain heistä vieraita! Tästä koitui kaksinkertainen taakka, kun väsyneenä yritin vielä tarjota hyvän kyläilypaikankin ja heillä oli vieraan suhde lapsenlapsiinsa ja arkeemme.

Äitikaverit jakautuivat kehuskeleviin ja hyväksi käyttäviin, jotka toivat iloiten lapsensa minulle hoitoon, mutta sen jälkeen ilmoittivat, että eivät ota vastavuoroisesti, koska saavat muutenkin lapsilleen tarpeeksi hoitajia esim lapsen isovanhemmista! Löysin onneksi yhden äitiystävän, joka auttoi kyllä, mutta oli itsekin hyvin tiukassa tilanteessa. Suhteemme alkoi, kun autoin häntä ensiksi itse.. Saatoimme tukea toisiamme edes vähän.

Mietin jossain vaiheessa ilman apua, että olisi pitänyt heti itsekin hylätä sukulaiset ja hakea kaikilla voimilla vertaistukea! Kysyi yhteiskunnalta apua, mutta sitä ei ollut antaa silloin kun tarve olisi ollut. Tilanteeni jatkui vuosikausia raskaana. (mies matkatöissä ja hoidin välttämättömiä asioita lapset mukana)

Miten kävikään, kun isovanhemmat vanhenivat ja alkoivat itse tarvita apua? Autoimme heitä. Ajoimme koko perhe pitkää matkaa heidän avukseen, emmekä levänneet viikonloppuisin! Nyt osa on jo vainaita.

Voin olla tyytyväinen itseeni. Lapset ovat jo aikuisia.