Mistäköhän se johtuu, että sinänsä hyvin pienetkin muutokset saavat aina elämäni pois raiteiltaan?

Vaikka olen käynyt esim. psykiatrisissa tutkimuksissa, niin en ole ainakaan saanut mitään diagnoosia. Kuitenkin esim. uudessa työ-tai koulutuspaikassa aloittaminen tuntuu aina ihan käsittämättömän lamauttavasti, ja tästä syystä olenkin ollut 20-vuotiaasta saakka eli viimeiset 5 vuotta enimmäkseen tyhjän päällä.

Jotenkin pelkään aina kauheasti töihinmenoa, ja vaikka olen tässä viimeisen puolen vuosikymmenen aikana pari kertaa aloittanut uuden koulutuksen, niin herkästi vaan stressaannun, ahdistun ja motivaationi laskee ennenpitkää. Vaikka myös tyhjän päällä kotona hilluminen ei tee minua pitkällä tähtäimellä tyytyväiseksi, niin jotenkin vaan voin fyysisesti ja henkisesti silloin paremmin.

Alotin hiljattain yhden hyvin kausiluonteisen työn, ja tällä hetkellä tunnen itseni taas hyvin flegmaattiseksi ja masentuneeksi. Oikeastaan tästä asiasta valittaminen on todella naurettavaa, koska kyseinen työ on kuitenkin ihan ok-palkkainen ja se loppuukin jo reilusti ennen joulua.

Siltikin tuntuu, että vuorokausirytmin äkillinen kääntäminen aivan toisenlaiseksi (normaalisti menen nukkumaan joskus 2-4:n aikaan ja herään klo 10-12, nyt pitäisi saada unen päästä kiinni viimeistään klo 23:00 ja herätä ennen seitsemää, mikä on minulle todella vaikeaa), ja jokseenkin puuduttava pakertaminen 8 tuntia melkein putkeen tuntuu jotenkin katastrofaaliselta muutokselta elämässäni.

Yritän kuitenkin sinnitellä tässä seuraavan kuukauden (en tiedä tarkkaan, koska työ loppuu), vaikka aika monta päivää täytyykin painaa putkeen ja tekisikin mieli vaan lopettaa. Tiedän, kyllähän normaalin ihmisen pitäisi jaksaa tehdä tuon verran töitä vuorokaudessa, mutta itse koen sen jotenkin sisäisesti kauhean raskaana.