Mikä mussa on vikana? Ahdistaa kaikki muistot

Kannattaisiko sun mennä puhumaan jonnekin tuosta. Mielestäni se hallitsee elämääsi liikaa. Voisiko joku lääke kenties auttaa. Kuulostaa hiukan ahdistustyyppiseltä oireelta jo. Kyllä mullekin joskus tosiaan tulee tollaista ja se on aika ahdistavaa.

Mä en esim. kestä nähdä niitä autoja marketin parkkipaikalla, jotka ovat samanmallisia kuin se auto, jolla ajoin 6 vuotta sitten pikkupikku kolarin liukkaalla tiellä. Aikoinaan kun se auto oli meillä, niin mä en enää sen appelsiininkokoisen klommon vuoksi kyennyt ajamaan sillä metriäkään, vaikka se oli täydellisesti korjattu!



Musiikinkuuntelu on yhtä helvettiä. Mä en välittäisi Novan mainstream-musiikista, mutta kun se on uusinta uutta musiikkia, niin niistä ei tule muistoja mieleen.

Minunkin on vaikea unohtaa joitain muistoja. Mutta en anna niiden kontrolloida elämääni.

Kuulostaa että sulle on tapahtunut tosi traumaattisia tapahtumia, mainitsit keskenmenon esimerkiksi, ei ihme että se kaihertaa mieltä! Mutta (ps. annan vain oman mielipiteeni, enkä tunne sinua ja elämäntilannettasi, joten jos puhun roskaa niin ignore) kyllä kuulostaa että saattaisit olla masentunut, jos olet tuollaisessa kierteessä, missä et voi olla ajattelematta tapahtuneita ikäviä asioita. Onko sinulla ketään kenelle voisit kertoa asioista? Onhan se kulunut klisee, mutta puhuminen auttaa. Ja tottakai voi puhua täällä, mutta ehkä ei niin yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti kuin liven hlön kanssa.

Lähinnä olisin halunnut kuulla, että vanhat huonot muistot vaikuttavat hetkellisesti muidenkin elämässä.



Siis sen kaksi sekuntia tulee olo haikeaksi/ahdistuneeksi kun kuulee samankaltaisen nimen kuin vanhalla inhottavalla tutulla tai näkee jotain hänestä muistuttavaa, samanlaisen takin jollakulla tai tuoksun tai musiikkikappaleen.



Olisi kai parempi mennä nukkumaan :)

Törmäsin tähän vanhaan ketjuun, sillä koetan kuumeisesti etsiä jotakin aiheeseen liittyvää luettavaa tai vertaistukea. Sain jokin aika sitten tietää, että minusta on levitelty todella ikäviä ja loukkaavia asioita entisellä työpaikallani.

 Minun on huhuttu naineen ties kenen kanssa ja puhuttu muita kamalia ja perättömiä asioita. Olen luonteeltani sellainen, että murehdin pieniäkin asioita viikkokausia ja otan helposti itseeni. Vaikka tiedän itse huhut aiheettomiksi, en pysty olla ajattelematta olenko itse aiheuttanut nämä puheet käytökselläni. Typerillä vitsiksi tarkoitetuilla jutuilla tms. jotka joku toinen on käsittänyt todeksi.

Noihin aikoihin olin melko nuori ja biletinkin paljon, tiedän että siinä on jo riittävästi syytä joillekin idiooteille leimata typeräksi huoraksi. En kestä sitä ajatusta, että monilla entisillä ystävikseni luulemilla ex-kollegoilla onkin nyt käsitys minusta jonain työpaikan kiertopalkintona. Itkettää niin paljon, kun kuvittelen miten minusta on puhuttu selkäni takana.

 Pahinta on, että puolisonia on piikitelty näillä asioilla ja hänkin on joutunut naurunalaiseksi omassa työyhteisössään.

 Tuntuu etten kestä tätä häpeää. Painostavat ajatukset liittyvät yllä mainittuun ja oikeastaan kaikkeen muuhun minkä olen joskus kokenut nolottavaksi tai häpeälliseksi. En saa nukutuksi kunnolla eikä ruoka pysy sisällä. Ei ole oikeastaan ketään jolle voisin tästä puhua. Tuntuu, että sekoan. Tahtoisin vain päästä tästä yli. Miksi se on niin kamalan vaikeaa.

Mulla on tuollaista myös! Minun kohdallani on hassua, että minulle on oikeasti tapahtunut traumaattisia asioita (mm. sairaalassa, väkivaltaa muualla) mutta näistä asioista ei oikeastaan ole mitään huonoa muistoa. Mutta en mielellään kävele esimerkiksi kadulla,jolla asuin entisen poikaystävän kanssa 10 vuotta sitten, vaikka se kai oli ihan OK aikaa. En ole kertakaan käynyt sillä kadulla, vaikka asun yhä samassa kaupungissa. Ja lukuisia pienempiä asioita; joskus alkaa soida päässä joku kappale,joka oli tärkeä jollekin tuntemalleni ihmiselle kauan sitten - näitä muistoja ei voi edes paeta! Tai mielleyhtymiä: Tampere. Huomenna Tampereelle. Oltiin Tampereella kolme päivää Miian kanssa kun olin 20. Käytiin siinä baarissa jossa oli kolme erilaista bändiä soittamassa ja mulla oli kukallinen mekko...arrgh.

En tykkää katsella mitään valokuvia, on onnellisia tai ikäviä. Haluan kyllä olla tämä minä joka olen nyt, mutta en halua historiaani.

Hyvä muisti on kyllä vitsaus, joskus hämmennyn,kun muistan jonkun kanssa käydyn keskustelun tarkasti ja kyseinen henkilö ei välttämättä muista minua ollenkaan. Tuntuu, kuin eläisin vähän eri maailmassa kuin muut, kun kaikella turhalla ja ohimenevällä on mulle hirveästi merkitystä, ja muilla on oikea elämä, jossa mennään eteenpäin.

Mä muistan kaikki ikävät sanomiset sanasta sanaan vielä vuosienkin päästä. Tämän takia samankaltaiset tilanteet ja tietyt paikat laukaisevat voimakkaan ahdistuksen.

Minä taas en voi ymmärtää ihmisiä, jotka säntäilevät rennosti paikasta toiseen eivätkä edes muista, mitä ovat hetki sitten tehneet tai sanoneet. Munkin ois varmaan helpompi elää, jos en varastoisi muistiin kaikkia juttuja samalla voimakkuudella.

Just ton ilmiön takia jotkut ihmiset traumatisoituvat helpommin eri asioista. Kaikki asiat ovat niin merkityksellisiä.

-

Minulla on sama vika. Muistan lähes päivittäin väläyksiä nuoruudesta, lähinnä helvetillisestä yläasteiästä, ja joko haukun itseni idiootiksi tai hakkaan jonkun kiusaajasaatanan teholle.

Kai se on yhdistelmä eri asioita: huonoa itsetuntoa, masennusta ja se että siinä tilanteessa ei ollut itsellä munaa puolustaa itseään. Ja niillä asioilla sättii itseään vuosia myöhemmin että kun olis silloin sanonut ja tehnyt niin ja näin.

Itselläni ainakin johtunut osaksi siitä että lapsena sisarukset ja vanhemmat hiljensivät yleensä väkivallalla. Jos nyt satuin sanomaan siskolle vastaan sain selkääni ja tätä ei äiti ja isä estäneet vaikkakin näkivät. Sisarukset tappelee aina, ihan normaalia.

Lapsuuden jälkeen annoin aina periksi siskoilleni vaikkakaan en saanut enää selkääni. Se jää jonnekkin takaraivoon että toinen määrää tahdin ja itse menen perässä tai saan selkääni. Ja siis tällä tein elämäni maanpäälliseksi helvetiksi, varsinkin kun toinen siskoistani on suhteellisen noh.. voimaskastahtoinen.

Terapia auttaa, asioitten miettiminen auttaa. Miksi minua ahdistaa tilanne tämä ja se, mitä ne tunteet on oikeasti ja mistä ne johtuu?

Itselle auttoi kun ymmärsin että minä olen oma ihmiseni, minulla on oikeus kieltäytyä ilman pelkoa väkivallasta. Minulla on oikeus ja velvollisuus  puolustaa itseäni silloin ja siinä paikassa ilman että vuosia myöhemmin koen raivoa ja ahdistusta siitä kun en itseäni puolustanut.

Vaikeaa kylläkin on, mutta se vitutus alkaa pikkuhiljaa hellittämään otettaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama vika. Muistan lähes päivittäin väläyksiä nuoruudesta, lähinnä helvetillisestä yläasteiästä, ja joko haukun itseni idiootiksi tai hakkaan jonkun kiusaajasaatanan teholle.

...haaveissani siis. Miksihän nuo tilanteet synnyttävät nyt pelkkää kylmää raivoa, kun tuolloin ne vielä saattoi ohittaa ja suhtautua elämään positiivisella optimismilla?

Olen tosi traumatisoitunut hyväksikäytöistä ja kyllä kauan niitä työstänyt. Silti triggereitä tulee melkein mistä tahansa. En voi keskittyä ja jouduinkin työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tämä on monen tekijän tulos. Molemmille vanhemmille olin joku venttiili mihin ne toisistaan tietämättä purki vihaansa. Varmasti myös joku kiintymyssuhdetrauma. Ja herkkä olen. Kykyä yhdistellä asioita pidetään myös älyn merkkinä, näen syy-yhteyksiä ja jos joku kertoo ongelmistaan, mielessäni selvitän asian. Mutta se missä tarkkuus, hyvä muisti ja herkkyys nähdä nyanssit on yleensä myönteisiä, jopa menestyjän merkkejä, minulla tuo kaikki on pahan asialla. En aikanaan saanut apua, ja kauhut ehti oikein pinttyä päähäni.

En kuitenkaan haluaisi menettää muistiani. Elämänhaluakin on, kun ei vaan olisi näin vaikeaa.

On niin mahdottoman paha olla näiden ajatusten takia ja toisaalta tuntuu, että ansaitsen tämän kaikista niistä virheistä mitä on tullut elämän aikana tehtyä. Tuntuu vain etten kestä kovin pitkään tätä oloa.