Onko normaalia olla itkuinen vielä 6kk koiran lopetuksen jälkeen?

Kissa kuoli vuosi sitten ja viimeeks eilen kostui silmät ikävästä.

Mulla koira lopetettiin 2vuotta sitten. 15vuotta se oli paras ystävä. Joulu ja koiran syntymäpäivä ovat vieläkin haikeita. Usein on koira mielessä mutta ei enää itketä.

Ehkä uuden koiran hankkiminen voisi auttaa? Uusi ei tietenkään korvaisi menetettyä, mutta voisi tuoda uutta iloa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä uuden koiran hankkiminen voisi auttaa? Uusi ei tietenkään korvaisi menetettyä, mutta voisi tuoda uutta iloa elämään.

En pysty ainakaan vielä pitkään aikaan. Tarvitsen suruajan.

Ap

Oma koiraystävä lähti keväällä. Itkettää, kun kirjoitan tästä edes.

Ehkä et ole hyväksynyt asiaa vielä (okei, itken itsekin jo vuolaasti). Mulla on koiran tavaroita siellä täällä, joskus puristelen kädessä entistä nimilaattaa ja jotenkin uskon, ettei yhteys katkennut. Mulla on näkyvillä viimeisenä päivänä otetut tassunjäljet. Vanha kaveri on lähtenyt. Ikävä on päivittäin, ihan murskaava ikävä välillä, mutta siellä jossain ei ainakaan ole kärsimystä. Mä en ikinä unohda sitä viimeistä päivää.

Mäkin itken joskus, niin kuin nyt, mutta uskon hyväksyneeni asian tapahtuneeksi. Joskus sitä jumiutuu semmoiseen vaiheeseen, että vain kieltää todellisuuden. Suruprosessi toimii eri tavoin eri ihmisillä. Ja sekin tuntuu välillä pahalta, että lemmikin menetystä vähätellään. Siihen entiseen kaveriin oli aika hieno suhde kuitenkin.

Jos menee liian pahaksi, hakeudu hoitoon. Ihan totta. Melkein vein yhden perheenjäsenen lääkäriin ihan vain, kun koiran poismenon jälkeen oli niin rankkaa.

Ihan normaalia on. Meidän perheen koira lähti taivaaseen lähes vuosi sitten, ja en todellakaan pysty vieläkään puhumaan siitä tai edes ajattelemaan tuota maailman rakkainta otusta kyynelittä. En siis yleensä tuo asiaa itse esille, ja välillä on vaikeaa edes mainita koiran nimeä. Toisinaan tunnen jopa syyllisyyttä siitä, etten pysty muistelemaan häntä samalla tavoin avoimesti kuin esimerkiksi poikaystävä edesmennyttä rakasta koiraansa muistelee. En ole häntä unohtanut, vaan ajattelen, ikävöin ja rakastan sydämeni pohjasta tuota koiraa yhä edelleen, mutten halua itkeä kasvojani punaiseksi ja repiä sydäntäni auki kesken täysin normaalin keskustelun muiden ihmisten läsnäollessa, vaikka ihania muistoja kerrottavaksi ja kuvia katsottavaksi riittäisi vaikka millä mitalla. Olen kyllä käsitellyt asian ja suru/ikävä ei häiritse elämää, mutta kulkee aina mukana siinä missä kauniit muistotkin. Ja se on kai se kuuluisa rakkauden hinta.

"Ja se on kai se kuuluisa rakkauden hinta."

Aivan älyttömän ihanasti sanottu :,)

Ap

No, ei kyllä ole normaalia.

Se on ihan normaalia. Suru vie aikansa. Mielestäni suru pitääkin surra. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Minulta kuoli melkein saman ikäinen (17 v.) kissa myöskin puolisen vuotta sitten ja vieläkin nousee kyyneleet silmiin. Joskus jopa olen näkevinäni meidän kissan silmäkulmassani tai olen kuullut naukumista tai tuntenut kuin se olisi hypännyt sänkyyni yöllä. 

Toivon ja uskon, että pahin suru helpottaa jossain vaiheessa. Eikä se ole mikään ihme, että lemmikin kuolema aiheuttaa surua. Ovathan he meidän parhaita ystäviä ja perheenjäseniä. 

5v oman koiran kuolemasta ja vieläkin tirautan joskus itkut kun on ikävä.

Surun sillan yli pitää kulkea niin monesti kuin se vaatii. Oma kissani kuoli joitakin viikkoja sitten. Itken joka päivä, ikävä ja suru on läsnä koko ajan, hetkittäin musertavana. Pitkään on vielä haikeaa. Edellinen kissani kuoli 10v sitten, yhä kaipaan, ja suren välillä. Surusta ei aina edes halua luopua, koska voi tuntua, ettei rakastaan muista, jos antaa surun mennä. Mutta kyllä sen muistaa.

Lemmikki on eri tavalla läheinen kuin ihminen, koska se luottaa sinuun täysin, ja teet kaikkesi sen eteen. Uskon, että lemmikki symboloi meille itseämme pienenä, annamme sille sitä rakkautta ja hellyyttä, mitä vaille on voitu jäädä. Menetys myös tuo pintaan aiemmat surut ja menetykset. Eli et sure vain eläintä.

Minä en usko tuota että koirat menevät taivaaseen. Se lohduttaa kun tietää että ei ole enää kipuja karvakaverilla.

Ajatelkaa nyt että ketä lasta joudut hoitamaan tuon viisitoista tai vaikkapa yhdenkin vuoden. Sille on annettava ruoka, pestävä, ulkoilla monta kertaa päivässsä, leikkiä sen kanssa, huolehdittava eläinlääkärikäynnit ym. Ei ole ihme että on ikävä.

Rakas perheenjäsen on poissa.

Jos suru kuitenkin pitkittyy, niin kannattaa hakea apua. Kyllähän se ikävä iskee välillä, mutta pikku hiljaa alkaa muistelemaan niitä mukavia hetkiä, joita sai hauvan kanssa viettää. Suru häipyy pikku hiljaa.

Jaksamista kaikille kaverin menettäneille.

Uuden koiran hankkiminen on se paras keino, mutta esim. ei käy meille, sillä jos se elää vaikka kymmenenkin vuotta, niin emme ole enää kykeviä ulkoiluttamaan sitä tarpeeksi.

Kyllä monella kasikymppiselläkin koira on, mutta sitten pitäisi olla ystäviä jotka auttavat sen juoksuttamisessa.