Ahdistaa esim. leikkipuistossa kun pelottaa että lapsille sattuu jotain kun kiipeävät, juoksevat yms...ahdistus on kova. Kiellän paljon ja varoittelen. Mitä sille voi tehdä?

Jos et osaa itse arvioida, mikä olisi lapselle sopiva "taso" kiipeilyssä, varoittele niistä jutuista, mistä toisetkin vanhemmat varoittelevat samanikäistä lasta. Harva nyt kuitenkaan itseään juostessa kaatumalla saa kovin pahoin telottua, pienet ruhjeet kuuluu elämään. Ja eskarilainen nyt voi pudotakin oman korkeutensa verran aika huoletta.

Vierailija kirjoitti:

Jos et osaa itse arvioida, mikä olisi lapselle sopiva "taso" kiipeilyssä, varoittele niistä jutuista, mistä toisetkin vanhemmat varoittelevat samanikäistä lasta. Harva nyt kuitenkaan itseään juostessa kaatumalla saa kovin pahoin telottua, pienet ruhjeet kuuluu elämään. Ja eskarilainen nyt voi pudotakin oman korkeutensa verran aika huoletta.

Tiedän että rajoitan normaaliakin, jännittää vaan niin paljon että jotain sattuu. Jotkut telineet on niin korkeita mutta niissä kiipeää joskus nuoremmatkin mutta mä kiellän... kiellän myös kaikki hippaleikit sisäleikki- ja ulkoleikkipuistoissa koska pelottaa että kompastuvat/kaatuvat/putoavat/lyövät päänsä jonnekin jne... ihan typerää tämä mutten pääse peloistani eroon. Kammoan esim. että kaadutaan naama edellä, pääedellä että niskoille käy jotain, raajat jää alle ja luut katkeaa...kauhukuvat mielessä jo etukäteen ja toimin sen mukaan jokapaikassa...kiellän. tiedän kyllä että olisi nimenomaan hyvä kehitykselle, tasapainolle yms motoriikalle että saisi tehdä. En vaan osaa olla ahdistumatta peloistani

Minkä ikäisiä he nyt on? Onko varoittelusi ehtinyt vielä vaikuttaa heihin? Tarkoitan, että varovatko itse kovasti kaikkea/uskaltavatko yrittää eri juttuja normaalisti, ovatko epävarmoja vai ovatko vain "joojoo äiti" ja menevät vaan?

Koita ainakin kääntää varoittelut silleen, ettet hoe "varo"/"älä sinne kiipeä", vaan silleen käännä ne varoitukset tavallaan positiivisiksi ohjeiksi ja kannustuksiksi: ohjaat lapsia olemaan itse valppaana: "hienosti kiipeät, mut katothan samalla minne kiipeät" tai "irrota jalka vasta kun oot ottanut molemmilla käsillä kiinni" jne.

Jos tuntuu että pelko alkaa rajoittaa sua ja lapsia & vaikuttaan liikaa lapsiin, kannattaa hakeutua terapiaan. Sanon siis hyvällä. <3 Ite oon samanlainen, että sydän kurkussa katon, mut pakko on koittaa pitää kieli kurissa. Omat vanhempani varoitteli kaikesta ja musta tuli tosi arka ja ahdistunut. Pelkään myös kaikkea, mut samalla en halua, että lapsista tulee yhtä ahdistuneita ku mä. :-(

Ei kai siinä muuta kuin sun täytyy kysyä itseltäsi tiukasti, että tosiaanko haluat että lapsesi alkaa pelätä juoksemista ja kiipeilyä? Haluatko että lapset alkaa uskoa että juuri he ei pysty tuollaisiin asioihin, vaikka muut pystyy? Tai haluatko että lapset oppii ihan vain yleisen ahdistuneisuuden ulkona olemisesta, liikkumisesta, toisten lasten kanssa olemisesta?

Tai, ehkä käykin päinvastoin ja sun lapset ei opikaan varomaan mitään tai arvioimaan riskejä, koska eihän heille mitään satu ikinä, kun äiti huolehtii ennalta ettei mihinkään vaaranpaikkaan joudu? Kun sitten joskus ovat omin päin jossain, sattuu kovasti, kun äiti ei ole sanomassa miten korkealta kannattaa hypätä.

Minusta paljon pahempaa, kuin se että vähän sattuu, on se että lapsi ei opi omien kykyjensä rajoja. Kaikkein pahinta on lietsoa lapseen pelkoa aivan olemattomasta riskistä. Sehän on ihan kamalaa, eikä varmasti rajoitu leikkikentälle, lapsi yleistää sen koskemaan omaa pärjäämistä koko maailmassa. Mitä on joku murtunut käsi verrattuna siihen, että luut kyllä pysyy ehjinä mutta mitään ei uskalla elämässä tehdä.

Sun omaa ahdistuneisuutta auttaa varmasti vapaaehtoinen altistus. Menet sinne leikkikentälle ja päätät kohdata pelkosi, ensin vähän kauempaa. Mikä voisi olla sellainen hyvä kohta aloittaa, varmaan joku noista jutuista joihin olet nyt viimeiseksi antanut ahdistuksen levittäytyä. Koita vaikka keskittyä siihen, että katsot kun lapsi juoksee etkä sano mitään, katsot vain ja hengittelet, vaikka se kompuroisi et sano mitään. Voit vaikka juosta itsekin, leiki hippaa lasten kanssa. Pysyt siellä niin kauan, että huomaat että ahdistus alkaa vähän hellittää. Ja toistat ja toistat ja haastat itseäsi koko ajan vähän enemmän.

Tai jos tuntuu että se oikea syy on siellä onnettomuudessa ja sen aiheuttamassa kammossa, yritä altistaa itseäsi niille vammautumiseen liittyville tuntemuksille vähän kerrallaan. Esim. kuvittelet itsesi takaisin siihen hetkeen jos se tuntuu yhä herättävän voimakkaita tunteita, ja ajattelet sen läpi uudestaan ja uudestaan. Mitä siinä olisi voinut tehdä toisin, mitä opit siitä sellaista jota voit hyödyntää jos vielä tulee uusi vastaava tilanne tms.

Anna lapsiesi kiipeillä ja leikkiä. Juuri niille lapsille joita koitetaan kieltää ja "suojellaan" kaikelta tekemiseltä satuu useimmin vakavia loukkaantumisia. Tämä siksi kun eivät totu itse olemaan varovaisia kun äiti aina kieltämässä kaiken. Sitten nähdään netissä video voltista ja päätetään kokeilla itse kun ei lapsi tunne omaa motoriikkaansa ja kykyjään. Lapsi oppii itse mihin kykenee tekemällä. On normaalia että kaadutaan ja pikkuhaavereita tulee mutta niistä opitaan ja noustaan ylös. Lapsi oppii näin oman motoriikkansa ja sen mitä voi turvallisesti tehdä. Tietenkin oikeasti vaarallissa tempauksisa vanhemman tulee kieltää lasta mutta leikkikentällä antaisin mennä aivan vapaasti!!

Oma ystäväni on saanut lapsuudessaan äidiltään tietyn "elämänpelon", puhui juuri itsekin kuinka ei pitkään uskaltanut esim. metsään käärmepelottelujen takia. Kerran hän yrirti rajoittaa mun lapsen (silloin 2 v) juoksemista pehmeällä pururadalla.. Eli kannattaa kyllä munkin mielestä työstää omia pelkoja, pian muuten vain tartutat pelot lapsillesi.

Tuli myös mieleen eräs äiti lapsineen joita näen aina silloin tällöin leikkipuistossa. Hänen esikoinen on jonkin verran omaani vanhempi ja kuopus melkein viikolleen saman ikäinen kuin omani. Itsellä oli joskus "paska äiti" -fiilis siitä että olenko liian leväperäinen kun en koko aikaa pyöri lasten perässä ohjaamassa ja varoittelemassa (toki ohjaan mm. odottamaan vuoroaan ja varomaan pienempiään). No nyt näin tämän perheen melkein vuoden tauon jälkeen ja kyllä huomasi etenkin kuopustemme kohdalla fyysisissä taidoissa eron kuka on saanut kokeilla ja onnistua ja kuka ei..

Pikkuhiljaa.. Annat juosta ja kiivetä ja kun huomaat ettei mitään satu, opit luottamaan.

Älkää menkö sisähuvipuistoihin, ei siellä saa pidettyä kunnolla lasta silmissään.

Kiellät sen mikä on oikeasti vaarallista. Sisätiloissa nyt ei tarvi oikeasti juosta. Metsään poluille juoksemaan.

Lapsille sattuu ja tapahtuu, ja parasta, miten voit lasten kasvua turvata ja valmistaa heitä elämään, on kannustaa ja rohkaista heitä kieltämisen sijaan. Antaa heidän kokeilla, oppia ja myös epäonnistua. Jokainen kaatuminen ja mustelma opettaa. Kipu ei ole vaarallista, kaatuminen ei ole haitallista. Älä kiellä ja tukahduta lasta, ellei lapsi tee jotain oikeasti hengenvaarallista (mene pyöräilykypärä päässä kiipeilytelineeseen - kuristumisen vaara). Edellinen sanoi hyvin, älä tartuta omia pelkojasi lapseen. Vanhemman lapsesi kehitysviivästymä ei varmasti johdu siitä, ettet ole huolehtinut hänestä tarpeeksi hyvin, etkä voi toista lasta kieltämällä vaikuttaa hänen älylliseen suoriutumiseen (paitsi sitä kautta, että lapsesta tulee pelottelemalla pelokas ja arka).