Kukaan ei halua enää nähdä kasvotusten

ehdota , että menette ottamaan Facebook/insta/ Twitter kuvia kuinka hauska ryhmä olette :D

Joo, ja sitten istutaan kahvipöydässä ja lapsetkin tulee siihen ja kaverin mies, ja juttelu on semmosta no onpa ollu sateinen syksy. Inhoan kun joudun tapaamaan kokonaista perhettä (vaikka ovat oikein kivoja ihmisiä) koska oikeesta juttelusta ei tule mitään.

Tulevatkohan niiden miestenkin kaverit vain koko perheen kahvitteluhetkeen? Miksi eivät?

Ei. Kasvot on peitettävä.Ainoastaan naiset saavat tavata toisensa.

Samaa mäkin ihmettelen. En ole Facebookissa, niin ihmiset ovat kaiketi unohtaneet minut. Sitten joskus kaupassa nähdessään ihmettelevät, että miiisssä ihmeessä sä olet ollut, kun en ole kuullut susta?? No perkele, et voi sitten ottaa sitä puhelinta siihen 'soitto'asentoon, ja soittaa! Tai sitten nähdä jossain, ja puhua oikein ajan kanssa asiat halki..

Up

Maailma on muuttunut. Te ette ja tuo on se hinta.

Kun on lapsia, on helpompaa tavata kavereita kotona kuin lähteä lasten kanssa jonnekin kahvilaan. 

Voi kyllä olisi niin mukavaa kun EDES JOSKUS voisi tavata ihan vaan tyttöjen kesken, ilman miehiä ja lapsilaumaa. Olisi rentouttavaa kaikille! Se olisi oikeaa ystäväterapiaa ja ystävyyden hoitamista.

Minun kaverit eivät enää halua edes soittaa puhelimella, ajatusten vaihto ja keskustelu pitää käydä whatsappissa. Tapaamiset nyt ei tietenkään onnistu kun on päiväunet, uusi mies tai pyykin pesua. Ystävyyssuhteet viilenee, ja toisaalta se voi olla ihan hyväkin. En tuppaa näiden ihmisten elämään enää.

Minulle jo lapsena opetettiin, että jos kaksi aikuista (äiti ja äidin ystävä esimerkiksi) juttelevat keskenään, niin sitä juttelua ei saa tulla keskeyttämään. Voi hipaista kättä ja jäädä viereen odottamaan, kunnes äiti antaa luvan esittää asiansa.

Minun ystävilläni on tapana keskeyttää minun juttuni kuunteleminen ja kiinnittää kaikki huomio MEIDÄN PIRJOPETTERIIN kun sillä on tärkeää asiaa ja sitten sille pitää lässyttää ja hymyillä.

Siitä jää sellainen olo, että mitäs minä tässä turhaan höpisen, kiitän kahvista ja poistun.

On alkanut tuntumaan siltä,että ihmisten sosiaaliset kanssakäymiset ovat vähentyneet merkitävästi. Nuorista huomaa että sosiaaliset taidot ovat huonot. Ei voi yleistää. Hämmästyn aina jos tapaa esim. nuoren palvelualttiin henkilön. Henkilökohtaisesti rakastan keskusteluja ihmisten kanssa,siis ei mitään"on ilmoja pidelly"juttuja.Mielummin häiriöttä.

Itse olen ihmetellyt samaa, että miksi kaverin mies ei voisi ottaa lapsia vastuulleen esim. kahdeksi tunniksi, että minä ja kaverini (hänen vaimo) voisimme tavata toisiamme. Kun tapaamme heillä kotona, on se aina sellaista, että pitää varoa sanoja ja puhua harkitusti ja lapset pyörivät jaloissa. Mitään todella henk.kohtaista ei puhuta.

Mieheni teini-ikäinen on kaikki viikonloput kotona puhelin kourassa. Puhelin piippailee tiuhaan, mutta kasvotusten kavereiden kanssa ei mennä mitään tekemään. Lähes koko kesäkin meni  kotona puhelin kourassa haahuillen. Sama koskee myös vappua, uutta-vuotta tms juttuja, jolloin ainakin itselläni oli  teininä tapana tehdä kavereiden kanssa jotain mukavaa. 

Minä olen ihminen, joka ei useinkaan jaksa tavata kasvotusten. Minulla tosin ei ole lapsia, enkä halua ketään edes kotiini käymään. Minulla on ystäviäni ikävä ja usein haaveilen heidän tapaamisesta, ja suunnittelen kahvillelähtemispyyntöjä jne. Mutta työpäiväni kestävät matkoineen 11 tuntia, ja työ on pelkkää ihmisten edessä olemista ja ihmisille puhumista, tauotta koko päivä ja siihen päälle matkat julkissa, jotka ovat aivan täynnä ihmisiä. En yksinkertaisesti sen päälle enää jaksa puhua. Puhumiskiintiö ja kontaktikiintiö tulee aivan täyteen sen 11 tunnin aikana, ikävä kyllä. Omalla kohdallani siis syy on liian raskas työ, hakemisesta huolimatta en ole toista työtäkään saanut.

Vierailija kirjoitti:

Minulle jo lapsena opetettiin, että jos kaksi aikuista (äiti ja äidin ystävä esimerkiksi) juttelevat keskenään, niin sitä juttelua ei saa tulla keskeyttämään. Voi hipaista kättä ja jäädä viereen odottamaan, kunnes äiti antaa luvan esittää asiansa.

Minun ystävilläni on tapana keskeyttää minun juttuni kuunteleminen ja kiinnittää kaikki huomio MEIDÄN PIRJOPETTERIIN kun sillä on tärkeää asiaa ja sitten sille pitää lässyttää ja hymyillä.

Siitä jää sellainen olo, että mitäs minä tässä turhaan höpisen, kiitän kahvista ja poistun.

Sama täällä, tämä on niin arsesta kuin olla ja voi!!! Tuon opetin omille lapsillenikin aikanaan ettei tulla väliin huutelemaan ja pelleilemään kun kylässä on ihmisiä. Silloin käyttäydytään eikä pistetä mitään showta pystyyn, eikä pistetty. Yhä edelleen lapset ovat ihmisiä jotka keskustelevat nätisti ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt samaa, että miksi kaverin mies ei voisi ottaa lapsia vastuulleen esim. kahdeksi tunniksi, että minä ja kaverini (hänen vaimo) voisimme tavata toisiamme. Kun tapaamme heillä kotona, on se aina sellaista, että pitää varoa sanoja ja puhua harkitusti ja lapset pyörivät jaloissa. Mitään todella henk.kohtaista ei puhuta.

Jos se vaimo on ajattelematon ja kun hänen mielestään on niin ihanaa kun Jaakko-Orvokki ja Jenna-Henrikki siinä pyörivät, ettei tule edes ajatelleeksi, että sinä kaipaisit ystäväaikaa?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni teini-ikäinen on kaikki viikonloput kotona puhelin kourassa. Puhelin piippailee tiuhaan, mutta kasvotusten kavereiden kanssa ei mennä mitään tekemään. Lähes koko kesäkin meni  kotona puhelin kourassa haahuillen. Sama koskee myös vappua, uutta-vuotta tms juttuja, jolloin ainakin itselläni oli  teininä tapana tehdä kavereiden kanssa jotain mukavaa. 

 Surullista,niin surullista.Mieheni lapset(jo aikuisia n.30v) nuorempina käydessään meillä,heillä oli jatkuvasti puhelimet käsissä.Eipä siinä paljon pystynyt keskustelemaan.Korkeintaan"täh tai joo".

up

up