Lue keskustelun säännöt.
Teille, jotka mietitte loppuuko se teini-ikä ikinä ja lähteekl lapset pesästä.
14.09.2017 |
Hei te kaikki jotka kipuilette sen kanssa, kun on niin lapsissa kiinni. Tai teinistä ei tunnu ikinä kasvavan vastuullista oman elämän ihmistä. Se aika menee yllättävän äkkiä ja piaan huomaat olevasi ukkosi kanssa kahden, tai vain itseksesi. Minustakin ruuhkavuodet oli kamalia ja näin jälkeenpäin muistot mitä kukakin teki ovat melko sumeat, anteeksi vain lapsukaiseni. Mutta nyt kaikki on lentäneet pesästä. Kesä on mennyt mökkeillessä ja kierrellessä siellä täällä, syyskuu kerätessä luonnonsatoa.
Mutta lapset, he kaikki ovat tulossa monen vkl päästä kotiin. Heräsin jo viideltä puunaamaan huushollia. Huomenna teen urakalla ruokaa ja leivon. Odotan kuulla, miten koulut on alkaneet sujua tai työt. Lauantaina lämmitetään sauna ja istutaan kodassa sen jälkeen puhumassa maailmanmenosta.
Lapsuus ja nuoruus menee nopeasti, hoitakaa se aika hyvin, sillä aikuisina lapsista on iloa ja seuraa ja heidän kotona käyminen on iloinen asia.
Kommentit (6)
Kiitos.
Juuri nyt on paha olla, kun riitelin erittäin pahasti 18-abityttöni kanssa. Hän laskee päiviä, milloin pääsee muuttamaan pois. Olen kammottava äiti, joka äkkipikaisena ja suuttuneena sanoo mitä sylki suuhun tuo.
En ole osannut olla kiva äiti, jota monta vuotta sitten olin. Jotenkin muutuin ihmisenä, kun muutimme tähän isoon omakotitaloon - ja jäin työttömäksi. Onko niin, että elämän omat ongelmat muuttavat äitiyttä? En ole enää se iloinen, huoleton, nauravainen äiti. Vaan onneton, itkeskelevä, masentunut. Ja välillä suutun ja raivoan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä muuttivat pois kun 18v tuli täyteen. Ovat täysi-ikäisiä ja aika huolehtia itsestään . Kumpikin kasvatettu nuoresta lähtien tekemään töitä ja pärjäämään omillaan.
Esikoinen muutti just pois kotoa, kaksi vielä jäi. Hirveä ikävä vaivaa ja lasken jo päiviä, milloin näemme seuraavan kerran. Onneksi on puhelimet ja skypet. Mielessä pyörii myös kaikki, mitä olen tehnyt äitinä väärin, olenko loukannut, ollut liian ankara, antanut riittävästi huomiota, osannut näyttää rakkauteni?
Toisaalta sitä odottaa aikaa, jolloin saa olla miehen kanssa kahdestaan, toisaalta se tuntuu haikealta ajatuksenakin. Helpompaa varmasti on, mutta mitenkähän siihen tottuu, että on aina hiljaista, ei soi musiikki, ei käy ovi jatkuvasti (ja jääkaapin ovi), ei kulje lasten kaverit edestakaisin. Eikä ole yhteisiä elokuvailtoja, ei kokata yhdessä, ei katsota porukalla VoFia, ei istuta iltateellä ja jutella maailmanmenosta ja elämästä. Toisessa vaakakupissa sitten se, että voidaan syödä milloin huvittaa, kulkea talossa vaikka alasti, rakastella missä ja milloin huvittaa...varmaan siitä nauttii, kun yli 20 v on aina pitänyt ottaa lapset huomioon kaikessa. Aikansa kutakin.
Mun lapsi oli kesällä kuukauden poissa. Olin aivan kipeä ikävästä. Kaksi päivää vatsakipua, ja vähän väliä menin vessaan itkemään. Vaikka samaan aikaan olin iloinen nuoren itsenäistymisestä, omista menoista, jutuista, jne. niin silti - täysin ennalta-arvaamaton ikävä!
Olen vissiin itse joutunut lapsena hylätyksi, koska olen niin voimakkaasti kiinni lapsissani. Olen ollut pitkään kotiäiti. Minulla ei ole omassa, yksityisessä elämässä oikeastaan sisältöä - aina ja kaikkialla asetan lapset ja perheen etusijalle.
Hyvin kuvasit sinä kirjoittaja sitä hiljaista taloa, missä musiikki ei soi. Eikä ääniä kuulu. Eikä kuulu eteisestä moiii, äitii, tervee, jne. Minä olen yksi itkijänainen.
Ei kannata energiaa tuhlata siihen että on joskus tehnyt kasvatusvirheen. Kun ei sitä kuitenkaan voi korjata ja jokanen tekee niitä virheitä elämässä. On ollut minullakin päiviä jotka oli henkistä kaatumista 5 lapsen kanssa.
Yritän nyt olla tukena minkä pystyn ja yritän myös saadaa tyhjiin hetkiin jotain uutta tekemistä. Lapsenlapsiakin on ja sekin on mukavaa.
Kiitos :)