Tunnen olevani oman elämäni vanki

Synnytin esikoisen 3 kk sitten. Raskaus ilmoitti tulostaan todella yllättäen. Minunhan ei pitänyt saada lasta ilman lapsettomuushoitoja. Mulla oli raskauden alussa AMK opinnot vasta alkaneet. Ollaan miehen kanssa oltu yhdessä 6 vuotta, joten päätettiin pitää lapsi. Mies varsinkin oli todella onnellinen tulevasta vauvasta.

Raskauden aikana opinnot rasitti todella paljon, kun muutenkin olin väsynyt ja pahoinvoiva raskauden takia. Kun olin viikolla 20 mun isä kuoli ylättäen kotiinsa. Ikää oli vasta 53-vuotta. Raskauden aikana alkoi suhde mennä huonompaan suuntaan. Riitoja alkoi olla aika ajoin. Raskauden lopussa muutettiin toiselle paikkakunnalle lähemmäs tukiverkostoja. Loppuraskaudessa myöskin alkoi ilmentyä masennusoireita. Kun synnytin jäin sen jälkeen viikoksi sairaalaan, kun kärsin kovasta postspinaalisesta päänsärystä. Jouduin morfiinia syömään, kun kipu oli niin lamaavaa. Mies kävi sairaalassa mua kattomassa, mutta ei auttanut vauvan hoidossa vaikka näki kun itkin kivusta ja seisominen oli vaikeaa kovan päänsäryn takia. Ja jos itkin ja kerroin kivusta niin mies haukkui idiootiksi ja käski hymyilemään, koska pelkäsi, että vauva viedään pois. En saanut sairaalassa nukuttua, kun 3 h välein piti vauva ruokkia. Se ei edistänyt yhtään päänsärystä toipumista. Aloin kärsimään pahoinvoinnista päänsäryn takia ja oksentelin, mutta silti mies ei auttanut ollenkaan sairaalassa.

Kun pääsin sairaalasta pois olin huonokuntoinen ja jouduin muuttamaan minun äidille, koska mies ei uskaltanut kokeilla vauvan hoitoa vaikka näki, että en ole kunnossa. Asuin äidillä kuukauden ja sinä aikana en nähnyt miestä ja mies ei käynyt katsomassa vauvaa. Kuukausi miehen kanssa eleltiin yhdessä tosin riitelimme todella paljon. Sitten erosimme, mies pakkasi tavaransa ja sen jälkeen mies ei ole käynyt vauvaa katsomassa ja ilmoitti, että ei halua olla vauvan ja minun elämässä enää.

Käytännössä olen kuukauden ollut täysin yksin mitä nyt äiti autellut silloin tällöin. Vauvan olen hoitanut hyvin. Saanut aina ruokansa, puhtaat vaatteet, jokailtainen kylpy, leikin sen kanssa ja pidän paljon sylissä. Mutta silloin kun se nukkuu pisimmät päiväunensa katoan toiseen huoneeseen itkemään hysteerisesti. Nyt minulla onneksi on tämä ja huominen omaa aikaa kun minun äiti katsoo vauvaa.

Tämän 3 kuukaudenkin aikana olen kärsinyt masennusoireista ja olen itkeskellyt paljon. Minusta on tehty 2 lastensuojeluilmoitusta neuvolan kautta, koska olen masentunut ja alakuloinen. Olen todella väsynyt tähän tilanteeseen. Koen olevani paska äiti ja uskon, että vauvalla olisi parempi muualla kuin minun luona. Sama vaikka kuolisin. Minun omakin äiti uhkaa ottaa vauvan itselleen ja tehdä minusta vielä 3 lastensuojeluilmoituksen. En jaksa kohta enää :(

Rakastan vauvia enemmän kuin mitään tän maan päällä, mutta koen ettei minusta ole äidiksi tuolle pienelle ihmeelle. :(