Koen olevani täysi nolla mieheni rinnalla.

Tätä on vaikea ellei jopa mahdoton avata täällä, mutta oloni on täysin arvoton ja nolla hänen kanssaan. Koen, että minua ei kuulla lainkaan, kaikki mitä sanon on kuraa ja huonosti perusteltua. Esimerkkinä vaikkapa tilanne kun pyysin miestä miettimään ja kertomaan minulle miten hän reagoisi ja toimisi tietyssä tilanteessa teinilapsemme kanssa niin enpä saanut siihen vastausta koska "en voi irrottaa mitään yksittäistä asiaa/tilannetta isommasta kokonaisuudesta". Häh?? Viittasi arvatenkin haasteisiin joita meillä on ollut vuorovaikutuksessa teinin kanssa, tai siis minulla, kuinkas muuten.

Yhdessä on oltu 25v eli siitä asti kun olin alaikäinen ja en muista että mies olisi koskaan puinut mitään "omia vikojaan" käytöksessään tai luonteessaan ja jos minä otan niitä esille niin se kääntyy ja päätyy aina siihen, että puidaan minua puutteitani, aina.

Tuntuu että olen aivan solmussa, niin umpisolmussa ettei minua mikään enää ikinä avaa, olen arvoton ja mitätön. Ei hän varmastikaan mitään tällaista tarkoita tai ole tarkoittanut, mutta toisaalta eipä hän ota puheitani aiheesta kuuleviin korviinsa, ikäänkuin mitätöi ne. Ja pitää minulle palopuheita, onhan hän niin älykäs ja viimeisen vuoden ajan ammattikirjallisuutta lukenut henkisen kasvun prosessia läpikäydessään ä ja ammattilaiseltakin kuullut kuinka on älykäs ja upea keskustelija jne.

Jessus mikä vuodatus, ei päätä ei häntää, mutta pointtini siis se kuinka koen olevani mitätön ja aina väärässä ja kuinka minuöla on niin paljon petrattavaa vanhempana ja luonteeni puolesta.