Ahdistavin tilanne, joka on jäänyt lapsuudestasi mieleen? Onko se vaikuttanut nykyiseen elämääsi aikuisena?
Mä muistan erään todella ahdistavan ja pelottavan tilanteen. Oltiin silloin muistaakseni ala-asteen kanssa uimassa jossain järvessä. En osannut vielä uida. Uin ison uimarenkaan kanssa ja yhtäkkiä plumpsahdin veden alle.
Muistan vieläkin sen ahdistuksen ja pelon kun en pysynyt pinnalla ja yritin käsillä ja jaloilla ottaa tukea hiekkapohjasta ja vetää itseäni rantaan päin. Tunne oli ihan kamala. Onneksi pääsin matalampaan rantaveteen ja noustua itse vedestä ylös.
Kukaan ei edes tainnut huomata kun vajosin veden alle. Ehkä se tilanne oli niin nopeasti ohi, mutta pienestä lapsesta se aika kun olin veden alla tuntui ikuisuudelta.
Onneksi nyt aikuisena osaan uida mutta edelleen pelkään uida syvässä vedessä. Tulee pakokauhu ja haluan pian takaisin rantaan.
Kommentit (16)
Yksi ahdistavimmista muistoistani on se, kun kiukkuilin isälleni teini-iässä ja jostain syystä hän hermostui siitä ihan hirveästi, tarttui kurkustani kiinni ja kuristi. Minulle tuli pissat housuun ja luulin kuolevani. Koin itseni hyvin nöyryytetyksi. En tuon tapahtuman jälkeen enää ikinä uskaltanut olla vihainen isäni nähden. Aikuisena minun on ollut hyvin vaikea osoittaa vihaa miehiä kohtaan. Mietin tuota tilannetta vieläkin silloin tällöin, enkä voi ymmärtää vieläkään isäni reaktiota.
Olin hyvin pieni ja äitini sairastui aivokalvontulehdukseen. Itkin lattialla kun hän makasi sängyssä eikä puhunut tai liikkunut. Sitten hän huitaisi kädellään ja totesi kyllästyneesti jotain, että ole jo hiljaa. Isä oli töissä eikä mua hoitanut kukaan. Tunsin itseni ihan hylätyksi. Äitini ei kyllä muutenkaan välittänyt minusta tuon taivaallista, ei ikinä pitänyt sylissä tms. Tuo vaan jäi niin syvästi muistiin.
Niin ja on nuo asiat vaikuttaneet aikuisena, en osaa luottaa naisiin tai avautua heille. t.3
Se, kun kukaan muista lapsista ei ottanu mua leikkeihin mukaan KUUTEEN VUOTEEN ja opet ei tehny mitään, koska ope vihas mun ihan normaaleja vanhempia ilman mitään syytä. Seisoin pihassa ja olin välttämätön pakko ryhmätöissä. Että sillain. Mulle ei sit kehittyny kunnollisia sosiaalisia taitoja, että kiitti vitusti paskiaiset.
(Sori tää ei ollu mikään yksittäinen juttu, vaan tollanen pitkäkestoinen.)
Mielisairaiden vanhempien lapsena en montaa hyvää muita saanut. Huonoja esim jatkuva pelko. Vanhemmat ei välittäneet. Ei ollut koskaan yhteistä ruokailua. Kun isosisko osti äidille äitienpäibäruudun tämä huuto pää punaisena ettei mitään kukkia. Rahan tuhlausta. Olkaa onnellisia jos teillä psyykkisesti terveet vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Se, kun kukaan muista lapsista ei ottanu mua leikkeihin mukaan KUUTEEN VUOTEEN ja opet ei tehny mitään, koska ope vihas mun ihan normaaleja vanhempia ilman mitään syytä. Seisoin pihassa ja olin välttämätön pakko ryhmätöissä. Että sillain. Mulle ei sit kehittyny kunnollisia sosiaalisia taitoja, että kiitti vitusti paskiaiset.
(Sori tää ei ollu mikään yksittäinen juttu, vaan tollanen pitkäkestoinen.)
Kyllä tällaisiakin tilanteita saa kertoa. Tsemppiä ja voimia nykyiseen elämääsi! 👍🏼 Ap
Muistan ahdistavimpina muistoina isän raivokohtaukset, joita hän sai ihan pienistäkin asioista. Hän oli myös väkivaltainen ja huonommalla tuurilla joku meistä olisi voinut kuolla. Äiti ei kyennyt lähtemään meidän lasten kanssa. Nyt aikuisena tuo lapsuus näkyy niin, että minulla on huono itsetunto ja tunnen itseni välillä jotenkin kummalliseksi tai että pian paljastuu, miten hullu ja kamala olen. Omien lasteni kanssa olen pystynyt parempaan kuin isäni, mutta itsehillinnän kanssa on ollut tekemistä.
Ekaluokan toukokuussa mentiin retkelle koulun läheiseen metsään. Leikittiin piilosta ja minä eksyin. Muistan kuinka kävelin edestakaisin enkä löytänyt toisia ja päädyin aina lammen rantaan. Sitten kuulin toisten huutavan nimeäni ja lähdin huutoa kohti.
Tuon jälkeen olen pelännyt metsiä. Älkää turhaan yrittäkö käskeä minua poimimaan marjoja ja sieniä.
Jätettiin vauvasta alkaen usean kerran viikoiksi yksin laitokseen, koko lapsuuden jatkunut laiminlyönti, toki tullut myöhemmin lapsena fyysisiä vammojakin, mutta niistä ei ole jäänyt traumoja. Noilta muilta osin on.
Ainakin seuraavat:
-Isomman lapsen piti saattaa minut eskarista päivähoitoon, mutta hän kiusasi joka ikisellä matkalla, eikä silloin tällaisiin asioihin puututtu.
-Koin turvattomuutta, kun 6-7-vuotiaana piti osata kulkea kouluun bussilla ja usein ruuhkassa ajoin monta pysäkkiä ohi.
-Koulussa opettaja nöyryytti vääristä vastauksista ja esiteininä joku lehmä kiusasi ja keksi huudella huoraksi, mikä oli ns kiltille tytölle kamalaa. Luokallani oli myös poika joka nöyryytti seksistisillä jutuillaan, jopa opettaja otti tämän huumorilla.
-Adoptioveljeni oppimisvaikeuksia ei 80-luvulla otettu vakavasti. Hän sai kuulla olevansa tyhmä ja laiska, mikä lopulta johti siihen, että veli liikkui ongelmaporukoissa, joutui nuorisokotiin ja lopulta jouduimme pelkäämään ihan fyysisesti. Todistin muutaman kerran sen, että hän kävi käsiksi vanhempiini ja pelkäsin heidän henkensä puolesta. Tilanne oli rankka myös vanhempien suhteelle, ja ero tuli. Ero oli silloin jotenkin nolo asia, ja muistan, että joku kaveri sai kiellon tavata minua veljeni käytöksen ja eroperheeni takia.
Seurauksena huono itsetunto, syömishäiriö ja kyvyttömyys sitoutua.
On yksittäisiä tapahtumia,joilla oli taustana isän jatkuva poissaolo (työ) ja äidin ajoittainen masennus ja tunnekylmyys. Lämpö hukassa. Seurauksena minulla toisten alituinen miellyttäminen, jotta lunastaisi oikeutensa olla olemassa. Energiat tavoittamattomissa silloin, kun pitäisi ajatella omia tavoitteita.
Äiti oli aina tosi kylmä ja "kliininen". On sitä edelleen, kai jonkun sortin narsisti.
Ei välittänyt vaikka miehensä ahdisteli mua.
Sanoi ihan suoraan että ansaitsen kivun, silloin kun mua jostain syystä sattui.
Piti itkeä salassa, koskaan en saanut halausta.
Mistään ei ikinä puhuttu, ei kavereista, koulusta, vaatteista, menkoista, ihastuksista.
Omien lasten kanssa olen toiminut aivan päin vastoin.
N. 6 vuotiaana olimme autolomalla Euroopassa. Eräällä huoltoasemalla vapaana ollut susikoira lähti juoksemaan minua kohti. Menin aivan paniikkiin ja yritin paeta. Koira tietysti sai minut kiinni. Juuri kun koira oli kohdallani, kaaduin ja koira hyppäsi ylitseni. En muista miten tilanne tästä eteni, mutta olin pitkään ihan varma että selvisin hengissä vain koska satuin kaatumaan, eikä koira saanut napattua minua..
Nyt 35 vuotta myöhemmin pelkään edelleen koiria niin paljon, että se rajoittaa jossain määrin elämääni.
Ylä-asteella kaksi kaveria savusti minut ulos kaveriporukasta. Tutustun vielä aikuisenakin varauksella uusiin ihmisiin ja minulla ei ole paljon kavereita. Hyvä, että viihdyn mainiosti myös yksin.
On vaikuttanut. Käyn nykyään terapiassa.
T: alkoholistin tytär