Miten mahdollisia mielenterveysongelmia lähdetään selvittämään käytännössä?

Nostan etusivulle :)

Työnantaja lähetti minut kuusi vuotta sitten psykiatrille, koska olin koko ajan sairaana ja sairauslomilla. Juttelin muistaakseni tunnin ajan psykiatrin kanssa ja hän totesi minun olevan henkisesti terve, mutta fyysisesti sairas.

Kävin myöhemmin juttelemassa hänen kanssaan omaan piikkiin saatuani pari vakavaa diagnoosia ja hän veloitti 125 euroa tunnilta eli kallista huvia. 

Ehdotan, että soitat terveyskeskuksen mielenterveyspuolelle, niin pääset juttelemaan mielenterveysalan ammattilaisen kanssa halvemmalla. 

Olen tältä palstalta ymmärtänyt, että psyykkiset ongelmat voivat leimata sinua. Mielestäni sairaus on sairaus, joten en ymmärrä leimaamista.

Toisaalta voit pyytää, etteivät tietosi ole näkyvillä joka paikassa. Minun ainakin piti täyttää sairaalassa lomake, johon ruksin, missä muissa hoitopaikoissa tietojani voi katsoa.

Toivotan sinulle parempaa vointia. :)

Tk lääkäri voi auttaa sinua, pääset juttelemaan psy. sh:n kanssa ja kartoitatte.

Mitä tuo kartoitus tarkoittaa? Tai sinne kai mennään ja jutellaan, mutta mitä siinä pitäis osata kertoa? Kaikki miltä tuntuu? Entä jos omat tunteet kuulostaa liioitelluilta? Tai siis tiedän että sillä hetkellä se fiilis on oikeasti ollut sellainen, mutta jälkikäteen omat ajatukset ja tunteet tuntuu typeriltä ja liioitelluilta. Tuntuu tyhmältä valittaa asioista.

Isoimpia ongelmia mulla on, etten oikeastaan saa pakotettua itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, tai jos saan, hermostuttaa ja ahdistaa, mikä on häirinnyt esim koulunkäyntiä. Muitakin ongelmia on, mutta ne ei ainakaan tällä hetkellä häiritse elämää, vaikka elämänlaatua ehkä hieman heikentävätkin. Kuitenkin musta vaan tuntuu, että ehkä oon vaan normaalisti ujo, introvertti ja hieman syrjäytynyt. Tai sitten en. Kellekään asiasta juttelu tuntuu kovin ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Sydän hakkaa, rintakehää puristaa ja melkein itkettää ajatus siitä, että pitäisi oikeasti mennä puhumaan vieraalle, saati että puheenaihe olisi omat ongelmat.

Nyt kesällä kun oon tehnyt töitä lähinnä itsekseni/pienessä työyhteisössä ja muuten viettänyt aikaa vain perheen kesken ei ole ollut juurikaan tuon tyyppisiä ongelmia, tuntuvat nyt niin pieniltä ja etäisiltä. Sitten yritin käydä yksin eräässä paikallisessa tapahtumasaa. Jäi yritykseksi. Mieliala nyt on ollut vähän alavireinen yleisesti, mutta ihan välttävä olo on ollut kuitenkin. Olo nyt heittelee aika rajusti. Välillä toivois vaan joutuvansa vaikka onnettomuuteen että pääsisi katkolle kaikesta, välillä elämä on ihan jees. Jos ei nyt mahtavaa ja pienetkin pettymykset vetää mielen alas, mutta ihan hyvää. Koulunpenkille paluu vain pelottaa. Pelkään, että joku opiskelukaveri tulee puhumaan. Samalla pelkään ettei tule. Haluaisin saada ystäviä (perheen ulkopuolelta ei niitä juuri ole), mutta samalla ihmisten seurassa ahdistaa ja koen sosiaalisen kanssakäymisen melko negatiivisena paria poikkeusta lukuunottamatta. Näille poikkeuksille voin jutella jos törmätään lenkkipolulla, mutta muuten ei olla yhteyksissä.

Mulla eka kerta psykiatrilla meni niin että koin olevani täysin terve ja sitten minulle annettiinkin antipsykootteja kertomatta tarkemmin miksi. Olinkin jonkin verran psykoottinen tuolloin, ymmärsin myöhemmin, vaikkei ollut mitään näkö tai kuuloharhoja. Joka tapauksessa, kaikki psykiatrit omalla kohdalla kyllä heti nähneet että jossain mättää vaikka itse kokenut että hyvinhän tässä menee..

Vierailija kirjoitti:

Mulla eka kerta psykiatrilla meni niin että koin olevani täysin terve ja sitten minulle annettiinkin antipsykootteja kertomatta tarkemmin miksi. Olinkin jonkin verran psykoottinen tuolloin, ymmärsin myöhemmin, vaikkei ollut mitään näkö tai kuuloharhoja. Joka tapauksessa, kaikki psykiatrit omalla kohdalla kyllä heti nähneet että jossain mättää vaikka itse kokenut että hyvinhän tässä menee..

Miten sä päädyit psykologille? Miten eka juttelukerta meni? Kerroitko vaan mikä omasta mielestä sulla on ongelmana vak kyselikö psykologi?

Nostellaas taas! Kai täällä jotain mielenterveysongelmaisia ja mielenterveyshoidosta tietäviä on?

Päävikanenko kirjoitti:

Nostellaas taas! Kai täällä jotain mielenterveysongelmaisia ja mielenterveyshoidosta tietäviä on?

Rauhoitu. Kaikki on normaalia.

Aivan kaikki.

Porsaita äidin oomme kaikki. 

Päävikanenko kirjoitti:

Päävikanenko kirjoitti:

Nostellaas taas! Kai täällä jotain mielenterveysongelmaisia ja mielenterveyshoidosta tietäviä on?

Päävikanenko kirjoitti:

Päävikanenko kirjoitti:

Päävikanenko kirjoitti:

Nostellaas taas! Kai täällä jotain mielenterveysongelmaisia ja mielenterveyshoidosta tietäviä on?

Etenkin kiinnostais edelleen miten hommat etenee käytännössä!

Päävikanenko kirjoitti:

Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset fiilikset oman mielenterveyden suhteen. Toisaalta ongelmia on, häiritsevät arkea pahasti. Toisaalta selittelen niitä itselleni ominaisuuksina, huonona tuurina ja pahoina tapoina. Enkä tiedä kumpi näistä on totta ja kumpi ei. Enkä tiedä kumpi mua pelottaa enemmän: se, että olisin hullu vai se, että mun elämä on normaalina tälläista. Molemmat vaihtoehdot tuntuu musertavilta.

Jos mä saan itseni ja rohkeuteni koottua, miten mun tulisi edetä? Kelle mun pitää mennä asiasta puhumaan ja mitä kautta?

Entä mitä sitten tapahtuu? Montako kertaa siellä pitää käydä, ennen kuin saa tietää onko ongelma päässä oikea vai kuviteltu? Ja entäs sitten, miten homma jatkuu? Maksaako se paljon? Tuleeko mulla olemaan mielenvikaisen merkintä jossain koko loppuelämäni? Mihin se voi vaikuttaa jos moinen merkintä jää?

Minulle TK-lääkäri laittoi lähetteen psykiatriankeskukseen ja sain sinne ajan viikon päästä ja siellä sitten ajateltiin minulle olevan hyväksi tutkimusjakso psykiatrisessa sairaalassa. Siellä olin 6 viikkoa ja ennen olin ollut ilman mitään diagnoosia mutta sen jälkeen minulle oli kolme diagnoosia. Siitä sitten kuntoustuelle ja 5 vuotta sitä lopulta eläkepaperit.

Riippuu siitä millaisia ongelmasi tarkalleen ottaen ovat.

Mutta karkeasti:  varaat ajan lääkärille/psykiatrille. Paikalla ensikäynnillä voi olla myös psykiatrinen sairaanhoitaja joka vastaa "lähihoidostasi". Psykiatrilla tulet käymään vain harvakseltaan jos lääkkeet toimivat ja kaikki menee hyvin. Tietysti korostetaan että jos on mitään ongelmaa esim. lääkkeistä tulee ikäviä sivuvaikutuksia tai oireet pahenevat, olet heti yhteydessä.

Ensikäynnillä kerrot, mikä on ongelma. Voit saada täytettäväksesi kyselylomakkeita, tai sitten olet saanut niitä jo etukäteen kotona täytettäväksi. Varsinaisten psykiatristen sairauksien lisäksi lomakkeissa usein kysytään myös päihteidenkäytöstä ja elämäntilanteesta. Lisäksi sinut voidaan määrätä laboratoriookeisiin fyysisten sairauksien mahdollisuuden poissulkemiseksi.

Lomakkeet katsotaan nopeasti läpi. Mietitään, mistä voitaisiin aloittaa: onko jokin lääke mitä voisit kokeilla, kuinka usein tarvitset keskusteluapua, onko jotain ryhmä- tai nettiterapiaa mistä voisit hyötyä. Psykiatri arvioi tilaasi sekä haastattelemalla että tekemällä sinusta havaintoja. Myöhemmin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa voidaan miettiä myös "kotitehtäviä" joiden sujumisesta jutellaan vastaanotolla.

Sitten aletaan toteuttamaan tätä suunnitelmaa. Jos tilanteesi ei ala parantua, aletaan miettiä mistä se voisi johtua. Eli keskustellaan, täytellään lisää kyselyitä, kokeillaan auttaisiko lääkkeen vaihto jne. Sinulla on mahdollisuus myös saada sosiaalityöntekijän apua ja muitakin tukipalveluita psykiatrian polin kautta, sen mukaan mitä haluat ja tarvitset. Minä esimerkiksi sain sitä kautta personal trainerin ohjausta kun normaali kuntoilu ei meinannut enää oireiden takia onnistua.

Periaatteessa sinua voidaan ja halutaan auttaa niin kauan kuin koet tarvitsevasi apua, ja tutkitaan niin kauan että diagnoosisi on varma. Mitään edistymispakkoa ei ole. 

Ihan sama, miten hullu olet, muistat vaan että aivan varmasti psykiatrisi on nähnyt hullumpiakin. Tärkeää on, että haluat aidosti apua ja olet valmis kokeilemaan asioita kunnes jokin alkaa toimia. Psykiatriassa kaikki on niin yksilöllistä ja eri ihmiset reagoivat eri tavoilla. Myös henkilökemiat saattavat vaihdella, jos tuntuu että esim. olet ihan eri aaltopituudella psykiatrisen sairaanhoitajasi kanssa, voit pyytää vaihtoa.

Jos sinusta tuntuu, että tarvitset apua, niin rohkeasti vaan hakemaan. Älä usko nettipelottelijoita äläkä kuvittele olevasi liian omituinen tai ongelmiesi olevan liian vähäpätöisiä. Jätä arvioinnit ammattilaisille ja mene näyttäytymään ja katsomaan, millaista apua voisit saada.

Ihminen hyvä. On tärkeää, että olet havahtunut tilanteeseesi. Ensimmäisenä tulee mieleen, onko kyseessä normaalisti elämään kuuluva kehityksellinen vaihe, joita tulee elämässä toistuvasti ja jolloin punnitaan aina uudelleen minuutta. Toisaalta tulee mieleen, liittyykö tämä persoonallisuuteesi tai temperamenttiisi vai onko sinulle mahdollisesti tapahtunut jotakin traumaattista, joka on ikään kuin jäänyt elämään sinussa. Suosittelen sinua ottamaan yhteyttä paikalliseen mielenterveystoimistoon tai vaikkapa tk-lääkärin kautta pyytää päästä esimerkiksi psykologin tai psyk. sairaanhoitajan juttusille. Vastaaja 13 tässä ketjussa kertoikin hyvin käytännöstä-aluksi varmaankin täyttelet lomakkeita ja sinua haastatellaan, jotta psykiatri/psykologi/psyk.sh. saisi käsityksen, miten sinua parhaiten voisi auttaa. Sinulle tullaan todennäköisesti tarjoamaan keskusteluapua ja/tai lääkitystä, kun ensin kartoitetaan tilannetta.

Toivon sinulle voimia ja rohkeutta hakea apua. Usko tai älä, mutta henkisiin vaikeuksiin hakee apua kuka tahansa-myös auttajat itse. Tämän olen työni kautta havainnut ja todennut, kuinka asiakkaalle on lohduttavaa huomata, että mielen asioitakaan ei tarvitse pelätä kun asiat saavat nimen tai oikeat mittasuhteet vastaanotolla.

Ihan jokaisella on oikeus kehittyä ihmisenä ja etsiä uutta suuntaa elämäänsä. Sosiaaliset ongelmat ovat aivan hyvä syy hakeutua psykologille tai jopa psykiatrille. Jos sosiaaliset ongelmat rajoittavat elämääsi, niin saatat hyötyä lääkityksestä ja psykologin/terapeutin kanssa juttelusta. Psykiatrisilla sairaanhoitajilla on vähän huono kaiku minun korvaani ja heillä tuppaa olemaan niin paljon sairaampiakin asiakkaita, että itsensä etsijät eivät oikein saa asiallista kohtelua. Kannattaa myös koittaa etsiä psykologi tms., jolla tuntuu olevan vähemmän ongelmia kuin itselläsi (ymmärrät tämän nähtyäsi muutaman alan ihmisen, jos ei nyt satu heti kemiat kohtaamaan).

Itse kävin kouluterveydenhuollon kautta psykologilla sen vaaditun ajan (3kk), jonka jälkeen hain Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Pelkästä psykologista ei ollut itselleni apua, varsinkin kun käyntejä oli liian harvoin.

Lyhyesti siis: Täyteltiin kaavakkeita ja piti tehdä muutamia testejä, joiden tuloksista keskusteltiin ja pohdittiin kaikkea mikä saattoi senhetkiseen tilaan vaikuttaa. Aluksi keskityttiin kartoittamaan mitä kaikkia ongelmia löytyy (tähän voi mennä aikaa), ja tämän jälkeen alettiin jäsentää ongelmia (mikä on isoin/akuutein ongelma) ja lähdettiin työstämään niitä, psykologilla pääasiassa puhumalla. Psykoterapiassa mukaan tuli erilaisia harjoitteita ja tehtäviä, minullakin sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja olen opetellut itseni aika hyvin ulos pelkotiloista. Toki takapakkeja tulee, mutta niistä myös tietää että homma toimii.

Sanoit että sinulla olisi ongelmallisia käytösmalleja, näistä kannattaa rohkeasti keskustella, koska niistä voi oppia eroon (jos ne siis todetaan haitallisiksi). Aina se ei tunnu helpolta, mutta kaikesta pystyy oppimaan uuden tavan toimia mikä ei enää ahdista.

Ja muista, mainitsemiesi "hulluuden" ja "normaalin" väliin mahtuu aika monta välimuotoa :) lähes kaikilla on jotain pientä ongelmaa, joihinkin ne vaikuttavat selvemmin kuin toisiin. Vaikka sinullakin todettaisiin jotain, se ei automaattisesti tee sinusta hullua. Tsemppiä!

Sen verran mainitsisin, että mitä kautta sitten asiaa lähdetkin hoitamaan, niin lääkkeitä ei kannata ensimmäisenä ottaa mukaan kehiin, ellei jotain hälyttävää paljastu. Tilasi ei kuitenkaan täällä kuulosta ns. miltään akuutilta jolloin lääkkeitä pitäisi käyttää "tasaamaan tilannetta", jotta hoitosuhde voitaisiin aloittaa. Nykyään tungetaan lääkkeitä liian helposti niillekin jotka eivät niitä välttämättä edes tarvitse, sen sijaan että yritettäisiin pureutua ongelmien lähteisiin oireiden peittelyn sijaan. Toki ymmärrän lääkkeiden käytön vaativissa tapauksissa, jolloin ne ovat usein myös välttämättömiä. Mutta kevyin perustein ei mitään kannata ruveta popsimaan.

Hulluja täynnä koko palsta!

Kiitos kaikille tosi paljon vastauksista! Ehkä mun pitäis vähän avata missä mennään, niin helpompi hahmottaa millaista apua ehkä oisin vailla..

Mulla on sosiaaliset tilanteet aina olleet melko haastavia, mutta yleisesti ottaen jos mulla on ns. turvallinen ihminen mukana kykenen selviytymään sosiaalisista tilanteista. Mun ongelmat alkoi siinä vaiheessa kun hain ammattikorkeaan jossa mulla ei ollut yhtään tuttua. Kevätlukukaudella sain käytyä muutaman ensimmäisen viikon koulussa melkein joka päivä, loppukeväästä en enää ollenkaan. Käytännössä joko jäin makaamaan sänkyyn, tuijottamaan keittiön pöydän ääreen kelloa tai parhaillaan kävelin koululle - ja suoraan ohi. En vaan saanut pakotettua itseäni kouluun, vaikka itse ala on mielenkiintoinen. Koulussa kammottaa opiskelukaverit: jos tulevat puhumaan ahdistaa, jos eivät ahdistaa. Eli kontaktit on hankalia, menen lukkoon, en tiedä mitä pitäisi sanoa, syke nousee ja toivon että ihminen vaan lähtee pois jos vastailen lyhyesti. Toisaalta ahdistaa olla se outolintu jolle kukaan ei puhu mitään ja joka istuu yksin nurkassa. Se on myös melko kurjaa, koska tällä hetkellä mulla ei ole perheen lisäksi muita ihmisiä joita näkisin. Opettajillekin juttelu on hankalaa, esim moodlesalasanan kysymiseen jouduin tsemppaamaan useamman päivän.. Mä olen myös jos pari vuotta halunnut aloittaa useammankin harrastuksen ja joskus oon jo melkein lähdössä, kunnes jään kotiin. On "kiire" tehdessä ei mitään. Puhelimeen vastaaminen on hankalaa, yleensä tarkistan onko numero jonkun tärkeän ihmisen ja jos ei en vastaa. Jos soittaa monta kertaa, vastaan kuitenkin lopulta. Soittaminen vieraille on ollut aina ollut melko inhottavaa, mutta viime aikoina sukulaisillekin soittaminen on muuttunut melko ahdistavaksi. Samaten jos joku tuttu tai sukulainen ilmestyy ns. väärässä paikassa esim. kaupassa yhden äkin mulla menee pasmat sekaisin, hermostuttaa ja koetan vältellä kaikkea kontaktia, katsekontaktia, tervehtimistä. Eli väistelen ja olevinaan suolakurkut muuttuu kiinnostaviksi. Myös esimerkiksi somessa tai sähköpostitse kommunikointi on ahdistavaa ja hankalaa.

Nyt kesällä olen ollut töissä. Mun työporukassa on yhteensä 5 henkilöä, joista neljä tuuraan nyt kesän aikana. Alkukesä oli karmeeta ja itsensä joutui oikeasti pakottamalla pakottamaan töihin, mutta kun opin hommat ja sain tehdä niitä rauhassa yksin, helpotti. Edelleen aina kun ihmiset vaihtuu ahdistaa, pari päivää tuntuu hankalalta. Vaikka sen saman ihmisen kanssa onkin tehnyt duunia jo useamman viikon, on vaan välissä ollut lomalla. 

Mä käyn tallilla, mulla on hevonen ja käyn ratsastamassa sen päivittäin. Siellä on pari ihmistä joiden kanssa voin jutella ja näin, mutta ei niihinkään tallin ulkopuolella ota yhteyttä. Mielellään käyn silloin kun muita ei ole, hoidan ja liikutan hevosen ja lähden. Muuten en kodin ja vanhempien kodin lisäksi muualla hirveästi liikukaan. 

Tekstin pituus liian pitkä, jatkuu seuraavassa viestissä.. 

Pahiten ehkä herätti, kun kävin kesällä eräässä yleisötapahtumassa. Ja huomasin, että halusin vaan pois. Nyt jälkikäteen tuntuu lähinnä naurettavalta, mutta sillä hetkellä menin kokonaan lukkoon, tuntui että vaikka näin ihan normaalisti, en pysty kiinnittämään huomiota asioihin jotka on näkökentän sivuilla. Kun kävin myöhemmin samassa paikassa äidin kanssa, kaikki oli ihan ok. Illalla meinasin hakea sieltä vielä ruokaa itselleni: en saanut itseäni parkkipaikalla autosta ulos. 

Nyt kesällä kun muuten oon hengaillut lähinnä hevosen tai perheen kanssa noi ongelmat tuntuu kaukaiselta. Jotain pikkujuttuja  (ahdistus työkavereiden vaihtumisesta, välillä tulee yht'äkkiä karmea tunne että jollekin läheiselle tai lemmikille on tapahtunut tai tapahtuu jotain pahaa tai ovat kuolleet, kaikki muutokset ahdistaa ja murehdin asioita pitkään ja hartaasti, välillä tosi ontto ja toisaalta alhainen mieliala jne) on, mutta ne sinällään on hallinnassa ja elän niiden kanssa. Ainakin tällä hetkellä. Kun ei ole tarvinnut mennä kouluun tai kysellä juurikaan, soitella tai tehdä ryhmätöitä jne, sitä muistelee omat ongelmat niin paljon pienemmiksi ja tulee vaan tosi typerä olo: miten hitossa en saa muka itseäni sinne kouluun? Eihän se ole kuin kävellä. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Toisaalta muistan kyllä miten kouluun meno ahdisti ja miten lintsaaminen ahdisti. Miten saatoin valvoa koko yön koska en halunnut mennä nukkumaan: silloin aamu ja koulu olisi tullut nopeammin. Lopulta yleensä puolen päivän aikaan nukahdin hetkeksi vain herätäkseni inhoamaan seuraavaa aamua. Ja itseäni. Typerä, laiska, itsekuriton idiootti. 

Toisaalta mä olen melko varma, että mun asiat ei tästä itsestään lähde enää rullaamaan. Toisaalta musta tuntuu, että se ei ole kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa asiat kuntoon. Ryhdistäytyä. Lopettaa itsesäälissä kieriskely. Mitä näitä nyt on. Tällä hetkellä tuntuisi todella, todella typerältä mennä jollekin juttelemaan, koska noi ongelmat ei tunnu todellisilta just nyt. Tuntuu, että oon kuvitellut, liioitellut jne. Silti kun katsoo omaa arkea taaksepäin, ne ongelmat oli todellisia. En vaan muista enää miltä ne oikeasti tuntui. Lisäksi ajatus, että omista fiiliksistä pitäisi puhua hirvittää. Saati se, että se toinen ei näkiskään niitä. Sanois että oon ihan ok. Tai vielä pahempaa, että ne ongelmat ois olemassa.. 

En mä tiedä. 

Vierailija kirjoitti:

Sen verran mainitsisin, että mitä kautta sitten asiaa lähdetkin hoitamaan, niin lääkkeitä ei kannata ensimmäisenä ottaa mukaan kehiin, ellei jotain hälyttävää paljastu. Tilasi ei kuitenkaan täällä kuulosta ns. miltään akuutilta jolloin lääkkeitä pitäisi käyttää "tasaamaan tilannetta", jotta hoitosuhde voitaisiin aloittaa. Nykyään tungetaan lääkkeitä liian helposti niillekin jotka eivät niitä välttämättä edes tarvitse, sen sijaan että yritettäisiin pureutua ongelmien lähteisiin oireiden peittelyn sijaan. Toki ymmärrän lääkkeiden käytön vaativissa tapauksissa, jolloin ne ovat usein myös välttämättömiä. Mutta kevyin perustein ei mitään kannata ruveta popsimaan.

Mä en yhtään tiedä miten suhtautuisin noihin lääkkeisiin. En tiedä yhtään tulenko pääsemään syksylläkään kouluun ilman jotain mikä auttaa ahdistukseen, toisaalta mä en halua syödä lääkkeitä. Haluaisin vaan että tää olo lähtis pois.