Lue keskustelun säännöt.
Jätin mieheni, mutta jättäjänkään rooli ei ole helppo, ahdistaa ja surettaa
04.08.2017 |
Eron syitä tarkemmin ruotimatta, suhde kaatui pitkälti siksi että se ei vain toiminut käytännön tasolla ja oli jokseenkin epätasapainoinen.
Nyt eron jälkeen olen kuitenkin tuntenut paljon surua ja ahdistusta ja menetyksen tunnetta. Peittelin vuosikausia suhteen epätasapainoisuutta tuttaviltani ja keskityin mieluummin niihin suhteen hyviin puoliin. Valitettavasti nyt eron jälkeen tuntuu että aika on kullannut muistot ja kaipaan arkea tuon ihmisen kanssa, sitä, että on joku joka hyväksyy ehdoitta, jonka kanssa on hauskaa ja rento olo. Pitkään ajattelin hänen olevan "se oikea". Mietin, olisiko suhdetta kuitenkin voinut vielä korjata jollain tavalla. Ja kuitenkin tiedän, että vaikka se olisikin ollut mahdollista jos halua olisi ollut, niin koko korjaustyö olisi levännyt minun harteillani sekin.
Onko kenelläkään antaa tilanteeseen jotain rohkaisevaa neuvoa? ´Miten saisin karistettua tuon surun ja menetyksen tunteen, vaikka hyvin tiedän, että tilanne meni kuten meni, koska omat tarpeeni eivät tulleet suhteessa kuunnelluiksi tai täytetyiksi?
Kommentit (14)
Valitan, mutta jätettynä puolisona en tunne mitään sympatiaa tilannettasi kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan normaalia eroon kuuluvaa surutyötä. Ei se helppoa noin yleensä ole kummallekaan, jos tunteita vielä on, vaikka jätetty usein kuvitteleekin, että siellä se toinen vaan mennä porskuttaa... Voihan se olla niinkin, jos jättäjä on suhteen aikana ehtinyt prosessoida eron pitkälle päässään siinä kun toisella ei ole ollut aavistustakaan ja se vaan läväytetään tietoon sillä hetkellä. On siinä kuromista "kiinni" tuossa surutyössä.
Ei ole oikein neuvoja. Olet ilmeisesti koittanut keskustella tarpeistasi ja hän on ne jättänyt onkeensa ottamatta. Voithan koittaa olla yhteydessä, jos hän haluaisi vielä puhua ja harkita kanssasi yhteen paluuta, JOS se sinulla on toiveena, joskus lyhytkin ero voi toimia herättäjänä että toinen olikin tosissaan ja ne hänen tarpeensa olivatkin todella niin tärkeitä. Toisaalta, ehkä hän on hyväksynyt eron ja haluaa pitää sen lopullisena, silloin sitäkin pitää kunnioittaa.
Toisaalta, ihminen harvoin muuttuu enää aikuisiässä kovin radikaalisti... Jos hänelläkin on toiveena palata yhteen, niin voi olla helppoa luvata että asioihin tulee muutos, mutta miksi niihin tulisi, jos hän ei ole asioiden merkityksellisyyttä oivaltanut.
Yleensä sanotaan että vanhaa ei kannata lämmittää, mutta mitä menetät jos et kysy? Pahimmillaan saat märän rätin kasvoillesi niin, että hän ei todellakaan halua olla kanssasi missään yhteydessä, parhaimmillaan voitte ehkä saada asiat kuntoon.
Minulle kävi niin, että mies jätti minut ja se oli tosi kova paikka pitkään. Pikkuhiljaa pääsin siitä yli, sitten hän otti yhteyttä ja toivoi uutta mahdollisuutta. Mietin siinä jonkun aikaa mitä haluan ja juuri nuo pahimmillaan/parhaimmillaan ja päädyin jatkamaan hänen kanssaan, koska rakastin edelleen niin kovasti, se ei ollut kadonnut. Loppujen lopuksi uutta yritystä kesti muutaman vuoden ja sitten lopetettiin, kun ei ne ongelmat olleet kaikesta keskustelusta huolimatta mihinkään kadonneet. Mutta ei kadota, koska ainakin katsottiin kortit loppuun eikä tarvinnut miettiä olisiko siitä voinut tulla jotain. Ei siitä voinut.
Vierailija kirjoitti:
Valitan, mutta jätettynä puolisona en tunne mitään sympatiaa tilannettasi kohtaan.
Miksi? Koska kaikki maailman jätetyt puolisot ovat kuten sinä, etkä pysty näkemään tilannetta kuin omalta kannaltasi ja omien kokemuksiesi kautta?
Kyky nähdä asiat myös toisen perspektiivistä on muuten myös onnistuneessa liitossa tärkeää, ihan vinkkinä vastaisuuden varalta.
Neuvo: suru tulee ottaa vastaan ja kokea. Vasta niin siitä pääsee pikkuhiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Aivan normaalia eroon kuuluvaa surutyötä. Ei se helppoa noin yleensä ole kummallekaan, jos tunteita vielä on, vaikka jätetty usein kuvitteleekin, että siellä se toinen vaan mennä porskuttaa... Voihan se olla niinkin, jos jättäjä on suhteen aikana ehtinyt prosessoida eron pitkälle päässään siinä kun toisella ei ole ollut aavistustakaan ja se vaan läväytetään tietoon sillä hetkellä. On siinä kuromista "kiinni" tuossa surutyössä.
Ei ole oikein neuvoja. Olet ilmeisesti koittanut keskustella tarpeistasi ja hän on ne jättänyt onkeensa ottamatta. Voithan koittaa olla yhteydessä, jos hän haluaisi vielä puhua ja harkita kanssasi yhteen paluuta, JOS se sinulla on toiveena, joskus lyhytkin ero voi toimia herättäjänä että toinen olikin tosissaan ja ne hänen tarpeensa olivatkin todella niin tärkeitä. Toisaalta, ehkä hän on hyväksynyt eron ja haluaa pitää sen lopullisena, silloin sitäkin pitää kunnioittaa.
Toisaalta, ihminen harvoin muuttuu enää aikuisiässä kovin radikaalisti... Jos hänelläkin on toiveena palata yhteen, niin voi olla helppoa luvata että asioihin tulee muutos, mutta miksi niihin tulisi, jos hän ei ole asioiden merkityksellisyyttä oivaltanut.
Yleensä sanotaan että vanhaa ei kannata lämmittää, mutta mitä menetät jos et kysy? Pahimmillaan saat märän rätin kasvoillesi niin, että hän ei todellakaan halua olla kanssasi missään yhteydessä, parhaimmillaan voitte ehkä saada asiat kuntoon.
Minulle kävi niin, että mies jätti minut ja se oli tosi kova paikka pitkään. Pikkuhiljaa pääsin siitä yli, sitten hän otti yhteyttä ja toivoi uutta mahdollisuutta. Mietin siinä jonkun aikaa mitä haluan ja juuri nuo pahimmillaan/parhaimmillaan ja päädyin jatkamaan hänen kanssaan, koska rakastin edelleen niin kovasti, se ei ollut kadonnut. Loppujen lopuksi uutta yritystä kesti muutaman vuoden ja sitten lopetettiin, kun ei ne ongelmat olleet kaikesta keskustelusta huolimatta mihinkään kadonneet. Mutta ei kadota, koska ainakin katsottiin kortit loppuun eikä tarvinnut miettiä olisiko siitä voinut tulla jotain. Ei siitä voinut.
Kiitos viestistäsi. Mies varmasti olisi kiinnostunut vielä jatkamaan, mutta olemme aiemminkin olleet erossa ongelmien takia. Erossa ollessa mies jaksaa tsempata ja koettaa saada takaisin, mutta suhteen jatkuessa ongelmat ja suhteen yksipuolisuus jatkuvat. Tämän vuoksi koetan olla sortumatta häneen enää. Mies on vähän sitä tyyppiä, joka haikailee ja idealisoi silloin kun suhde on ohi, mutta ottaa itsestään selvyytenä kun suhde vielä on. Ulkoistaa omat kiukuttelunsa ja ongelmansa kumppanilleen, jne., sitten katuu katkerasti kun on jo liian myöhäistä. Ikää jo sen verran, että lienee pysyvä käytösmalli. Järkeni tietää että suhteen piti loppua, mutta tunteita on yhä. Toivoisin ettei olisi. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan normaalia eroon kuuluvaa surutyötä. Ei se helppoa noin yleensä ole kummallekaan, jos tunteita vielä on, vaikka jätetty usein kuvitteleekin, että siellä se toinen vaan mennä porskuttaa... Voihan se olla niinkin, jos jättäjä on suhteen aikana ehtinyt prosessoida eron pitkälle päässään siinä kun toisella ei ole ollut aavistustakaan ja se vaan läväytetään tietoon sillä hetkellä. On siinä kuromista "kiinni" tuossa surutyössä.
Ei ole oikein neuvoja. Olet ilmeisesti koittanut keskustella tarpeistasi ja hän on ne jättänyt onkeensa ottamatta. Voithan koittaa olla yhteydessä, jos hän haluaisi vielä puhua ja harkita kanssasi yhteen paluuta, JOS se sinulla on toiveena, joskus lyhytkin ero voi toimia herättäjänä että toinen olikin tosissaan ja ne hänen tarpeensa olivatkin todella niin tärkeitä. Toisaalta, ehkä hän on hyväksynyt eron ja haluaa pitää sen lopullisena, silloin sitäkin pitää kunnioittaa.
Toisaalta, ihminen harvoin muuttuu enää aikuisiässä kovin radikaalisti... Jos hänelläkin on toiveena palata yhteen, niin voi olla helppoa luvata että asioihin tulee muutos, mutta miksi niihin tulisi, jos hän ei ole asioiden merkityksellisyyttä oivaltanut.
Yleensä sanotaan että vanhaa ei kannata lämmittää, mutta mitä menetät jos et kysy? Pahimmillaan saat märän rätin kasvoillesi niin, että hän ei todellakaan halua olla kanssasi missään yhteydessä, parhaimmillaan voitte ehkä saada asiat kuntoon.
Minulle kävi niin, että mies jätti minut ja se oli tosi kova paikka pitkään. Pikkuhiljaa pääsin siitä yli, sitten hän otti yhteyttä ja toivoi uutta mahdollisuutta. Mietin siinä jonkun aikaa mitä haluan ja juuri nuo pahimmillaan/parhaimmillaan ja päädyin jatkamaan hänen kanssaan, koska rakastin edelleen niin kovasti, se ei ollut kadonnut. Loppujen lopuksi uutta yritystä kesti muutaman vuoden ja sitten lopetettiin, kun ei ne ongelmat olleet kaikesta keskustelusta huolimatta mihinkään kadonneet. Mutta ei kadota, koska ainakin katsottiin kortit loppuun eikä tarvinnut miettiä olisiko siitä voinut tulla jotain. Ei siitä voinut.Kiitos viestistäsi. Mies varmasti olisi kiinnostunut vielä jatkamaan, mutta olemme aiemminkin olleet erossa ongelmien takia. Erossa ollessa mies jaksaa tsempata ja koettaa saada takaisin, mutta suhteen jatkuessa ongelmat ja suhteen yksipuolisuus jatkuvat. Tämän vuoksi koetan olla sortumatta häneen enää. Mies on vähän sitä tyyppiä, joka haikailee ja idealisoi silloin kun suhde on ohi, mutta ottaa itsestään selvyytenä kun suhde vielä on. Ulkoistaa omat kiukuttelunsa ja ongelmansa kumppanilleen, jne., sitten katuu katkerasti kun on jo liian myöhäistä. Ikää jo sen verran, että lienee pysyvä käytösmalli. Järkeni tietää että suhteen piti loppua, mutta tunteita on yhä. Toivoisin ettei olisi. -Ap
Okei, ota tilanne sitten vastaan vain surutyönä, joka on prosessoitava läpi. Ikään kuin jätettynä, ettei sinulla ole enää mahdollisuutta uskotella itsellesi, että toiveita on. Olet jo antanut uuden mahdollisuuden ja kävi samoin kuin mulle. Jossain vaiheessa on vaan nostettava kädet pystyyn, surtava se suru ja annettava rakkauden haalistua. Kuuntele tässä vaiheessa jo sitä järkeä, se on usein oikeassa pitkällä tähtäimellä, vaikka sydän vielä vikisee muuta...
Tsemppiä. Joka päivä miljoonat ihmiset potevat sydänsuruja, ei mitään uutta auringon alla. Sinäkin selviät, kunhan päästät irti.
- nro 3
Minun mielestä sinä olet vaan itsekäs, joka odottaa pilvilinnoja ja hattaroita. Tule pois sieltä jospavain-maailmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Jätin mieheni koska hän petti aina muutaman vuoden välein... aina kun oltiin edellisen jäljet saatu siivottua (tai siis minä olin unohtanut tarpeeksi) hän veti uudelleen maton alta. Vuosikausia jatkui tätä ja olo parisuhteessa oli paikoitellen ihan hirveä... elin valheessa koska kulissit olivat pystyssä enkä koskaan kertonut kenellekään minkälaista meillä oli. Mies esiintyi ulospäin hurmaavana menestyjänä, tosiasiassa hän oli epävarma pikkupoika, joka ei ottanut vastuuta mistään.
Viimeisen pettämissekoilun jälkeen jätin hänet. Oli paljon unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia. 2 vuotta pääsin eteenpäin sillä höyryllä (vaikka mies aneli minua takaisin), että inhosin häntä, muistin sen pahanolon ja kuinka hän kohtelia mua kuin kynnysmattoa ja valehteli jatkuvasti ihan kaikesta.
Nyt se pahaolo on unohtunut... en saa sitä enää millään mieleen. Muistan vain ne kaikki ihanat hetket, kaiken sen mitä mulla oli silloin. Ikävöin aivan tajuttomasti ja kadun eroa, vaikka järki sanoo että näin oli tapahduttava... koska jos olisin siinä suhteessa niin mulla olisi edelleen paha olo. Mies on jo toisen kanssa naimisissa, jatkoi toisen kanssa suoraan siitä mihin me jäätiin ja toteuttavat nyt niitä mun unelmia.. Mies porskuttaa eteenpäin. Mutta tuskin ne mun unelmat edes olisi toteutuneet siinä suhteessa... jotenkin vaan elin siinä suhteessa niitä varten, koska mies aina lupaili kaikenlaista (ehkä jotta sai pidettyä mut tyytyväisenä), tuskin ne olisi toteutuneet.
En siis osaa auttaa miten eteenpäin, mutta samoja tunteita siis itsellä. Jotenkin myin sieluni siinä suhteessa.. se suhde määritteli mua liian paljon. Aika on kai ainut joka toimii... ensin piti unohtaa se paska, sitten se mitä nyt mietin ja haikailen ja kai se lopulta unohtuu koko suhde. Monta vuotta vaan näyttää menevän...😬
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne. Jätin mieheni koska hän petti aina muutaman vuoden välein... aina kun oltiin edellisen jäljet saatu siivottua (tai siis minä olin unohtanut tarpeeksi) hän veti uudelleen maton alta. Vuosikausia jatkui tätä ja olo parisuhteessa oli paikoitellen ihan hirveä... elin valheessa koska kulissit olivat pystyssä enkä koskaan kertonut kenellekään minkälaista meillä oli. Mies esiintyi ulospäin hurmaavana menestyjänä, tosiasiassa hän oli epävarma pikkupoika, joka ei ottanut vastuuta mistään.
Viimeisen pettämissekoilun jälkeen jätin hänet. Oli paljon unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia. 2 vuotta pääsin eteenpäin sillä höyryllä (vaikka mies aneli minua takaisin), että inhosin häntä, muistin sen pahanolon ja kuinka hän kohtelia mua kuin kynnysmattoa ja valehteli jatkuvasti ihan kaikesta.
Nyt se pahaolo on unohtunut... en saa sitä enää millään mieleen. Muistan vain ne kaikki ihanat hetket, kaiken sen mitä mulla oli silloin. Ikävöin aivan tajuttomasti ja kadun eroa, vaikka järki sanoo että näin oli tapahduttava... koska jos olisin siinä suhteessa niin mulla olisi edelleen paha olo. Mies on jo toisen kanssa naimisissa, jatkoi toisen kanssa suoraan siitä mihin me jäätiin ja toteuttavat nyt niitä mun unelmia.. Mies porskuttaa eteenpäin. Mutta tuskin ne mun unelmat edes olisi toteutuneet siinä suhteessa... jotenkin vaan elin siinä suhteessa niitä varten, koska mies aina lupaili kaikenlaista (ehkä jotta sai pidettyä mut tyytyväisenä), tuskin ne olisi toteutuneet.
En siis osaa auttaa miten eteenpäin, mutta samoja tunteita siis itsellä. Jotenkin myin sieluni siinä suhteessa.. se suhde määritteli mua liian paljon. Aika on kai ainut joka toimii... ensin piti unohtaa se paska, sitten se mitä nyt mietin ja haikailen ja kai se lopulta unohtuu koko suhde. Monta vuotta vaan näyttää menevän...😬
Kauhea suhde teillä ollut. Tsemppiä sinulle myös. Luultavasti pettää uuttakin vaimoaan, eli tosiaan hyvä sinulle, että pääsit irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen sitä mieltä, että ihminen ei muutu. Vain poikkeukselliset ja pitkäjänteiset yksilöt pystyvät muuttumaan. Noissa uudelleenlämmittelyissä käy varmaan lähes aina niin, että samat ongelmat alkavat uudelleen alun tsemppauksen jälkeen. Joku voi ajatella, että tulipahan kokeiltua onnistuuko toinen yritys, mutta minä ajattelen, että olisinpa hölmö, jos tekisin saman virheen vielä uudelleen, ja tuhlaisin aikaani.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sitä mieltä, että ihminen ei muutu. Vain poikkeukselliset ja pitkäjänteiset yksilöt pystyvät muuttumaan. Noissa uudelleenlämmittelyissä käy varmaan lähes aina niin, että samat ongelmat alkavat uudelleen alun tsemppauksen jälkeen. Joku voi ajatella, että tulipahan kokeiltua onnistuuko toinen yritys, mutta minä ajattelen, että olisinpa hölmö, jos tekisin saman virheen vielä uudelleen, ja tuhlaisin aikaani.
Minä en pidä itseäni hölmönä, vaikka kokeilin toisenkin kerran. Niin syvää se rakkaus oli, että se olisi kaihertanut mua varmaan aina. Nyt ei enää kaiherra, eikä ole enää sitä rakkauttakaan. Luulen, että olisin muuten jäänyt jumiin siihen rakkauden tunteeseen. En koe parisuhteitani "ajan tuhlaamisena" sen enempää kuin pidän ajan tuhlaamisena tätä elämääni sinkkunakaan, ne on olleet parisuhteita jotka eivät onnistuneet, ei sen enempää eikä vähempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten itsekin jo ajattelit, aika kultaa muistot. Jos palaisit vanhaan, olisit pian yhtä ahdistunut taas. Muistuta siitä itseäsi. Yksinäisyys se tekee tekosiaan.
Paljon onnea tulevaan!!
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne. Jätin mieheni koska hän petti aina muutaman vuoden välein... aina kun oltiin edellisen jäljet saatu siivottua (tai siis minä olin unohtanut tarpeeksi) hän veti uudelleen maton alta. Vuosikausia jatkui tätä ja olo parisuhteessa oli paikoitellen ihan hirveä... elin valheessa koska kulissit olivat pystyssä enkä koskaan kertonut kenellekään minkälaista meillä oli. Mies esiintyi ulospäin hurmaavana menestyjänä, tosiasiassa hän oli epävarma pikkupoika, joka ei ottanut vastuuta mistään.
Viimeisen pettämissekoilun jälkeen jätin hänet. Oli paljon unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia. 2 vuotta pääsin eteenpäin sillä höyryllä (vaikka mies aneli minua takaisin), että inhosin häntä, muistin sen pahanolon ja kuinka hän kohtelia mua kuin kynnysmattoa ja valehteli jatkuvasti ihan kaikesta.
Nyt se pahaolo on unohtunut... en saa sitä enää millään mieleen. Muistan vain ne kaikki ihanat hetket, kaiken sen mitä mulla oli silloin. Ikävöin aivan tajuttomasti ja kadun eroa, vaikka järki sanoo että näin oli tapahduttava... koska jos olisin siinä suhteessa niin mulla olisi edelleen paha olo. Mies on jo toisen kanssa naimisissa, jatkoi toisen kanssa suoraan siitä mihin me jäätiin ja toteuttavat nyt niitä mun unelmia.. Mies porskuttaa eteenpäin. Mutta tuskin ne mun unelmat edes olisi toteutuneet siinä suhteessa... jotenkin vaan elin siinä suhteessa niitä varten, koska mies aina lupaili kaikenlaista (ehkä jotta sai pidettyä mut tyytyväisenä), tuskin ne olisi toteutuneet.
En siis osaa auttaa miten eteenpäin, mutta samoja tunteita siis itsellä. Jotenkin myin sieluni siinä suhteessa.. se suhde määritteli mua liian paljon. Aika on kai ainut joka toimii... ensin piti unohtaa se paska, sitten se mitä nyt mietin ja haikailen ja kai se lopulta unohtuu koko suhde. Monta vuotta vaan näyttää menevän...😬
Kannattaisiko mennä johonkin ero/lyhytterapiaan? Kovin kerkealle et itseäsi arvosta jos olisit valmis menemään tuollaiseen suhteeseen takaisin. Kun muistaa, että parisuhde on enemmän tekoja kuin sanoja/lupauksia, ja suurin osa pitää parisuhteessa tärkeänä juuri luotettavuutta voit pohtia miksi haikailet jotain tuollaista? Joskus sitä hakeutuu itselle vahingollisiin suhteisiin lapsuuden traumojensa vuoksi. Nuo (omat käyttäytymismallit ja koukut) kannattaisi tajuta ettei vahingossa anna historian määrätä liikaa tulevaisuutta.
jätä se sika