Sinä yksinhuoltajan kasvattama nainen

Olen saanut ahaa elämyksen itsestäni. Meillä oli miehen kanssa vaikeaa ja päätin jättää hänet. Päätös oli erittäin vaikea ja pitkän prosessin tulos, mutta tehtyäni sen huomasinkin tuntevani itseni erittäin itsevarmaksi ja luontevaksi yksinhuoltajan roolissa. Se tuntui jopa turvalliselta. No tajusin sitten, että sehän on se ainoa vanhemmuuden rooli jonka tunnen. Äitini oli yh.
Sitten kun asiaa pohdin syvällisemmin aloin ymmärtää, että juurikin tämän yh roolin takia varmastikin olen aina ollut hyvin itsenäinen ja riippumaton nainen. Jo lapsena ja teininä. Ja tajusin, että minun on ollut vaikea antaa miehelleni "asemaa" tässä perheessä koska en tiedä mikä miehen rooli on. Olen tässä hoitanut itse kaiken koska en osaa muutakaan. Ymmärsin myös tuntevani suurta luottamuspulaa ja menettämisenpelkoa sekä pelkoa siitä etten uskalla antautua suhteelle täysin. Ymmärrän siis vihdoin 30-vuotiaana että isättä kasvaminen on jättänyt arpensa, mutta vielä suuremman jäljen on jättänyt yh äidin kanssa kasvaminen.
Onko muita?