Lue keskustelun säännöt.
Muita yksinäisiä? (Avautuminen)
19.07.2017 |
Kieroutunutta huumorintajua, kun samaan ihmiseen on lyöty sekä läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tarve että niin kummallinen luonne, ettei kumpikaan kuitenkaan onnistu. Sen enempää en viitsi luonnettani tässä avata, mutta kokemukset puhuvat puolestaan. Peruskoulussa minut kiusattiin itsemurhan partaalle, sen tähden että "ku oot vaan niin tollanen". Sen lisäksi että jäin yksin, sairastuin vaikeaan masennukseen ja anoreksiaan. Molemmista olen päässyt eroon, mutta omat arvethan ne väkisinkin jättää.
Kavereita ei ole, eikä ole ollutkaan kymmeneen vuoteen. Puhelimen muistiosta löytyy äidin, isän ja veljen numeroiden lisäksi terveyskeskuksen, huoltoyhtiön ja pomon numerot. En totta puhuakseni enää edes muista, miltä se tuntuu kun on ystäviä. Aina kun tutustun uusiin ihmisiin, kaikki menee niin hyvin kun se tutustuminen pysyy hyvän päivän juttelun tasolla. Mutta poikkeuksetta homma on toistaiseksi mennyt niin, että mitä enemmän olen oma itseni, sitä kauemmaksi ihmiset kaikkoaa.
Parisuhteesta ei varmaan tämän myötä tarvitse edes puhua. En ole koskaan seurustellut, ollut treffeillä, harrastanut seksiä tai edes suudellut ketään. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen korkeammaksi kynnys näiden yrittämiseen nousee. En ole enää edes varma uskonko parisuhdetta jossakin tulevaisuuden varastossa minulle olevankaan. Jos kukaan ei halua tällaista edes kaverikseen, niin miten kukaan voisi haluta parisuhteeseenkaan?
Onneksi olen perusluonteeltani sen verran introvertti, ettei tähän nyt sentään pää kokonaan hajoa. Ja on tässä toisaalta ollut se reilu kymmenen vuotta aikaa totutellakin. Normaalisti olen tämän asian kanssa suht ok, mutta menkat alkaa parin päivän sisään, ja nyt vaan itkettää ja masentaa kaikki.
Plöh, helpottipahan jonkun verran. Taidan vain paistaa kananmunan ja mennä nukkumaan.
N23
Kommentit (14)
Tsemppiä. Mulla ei oikein hyviä kavereita ole ollut, jokunen mies on kyllä seksiin asti löytynyt, muuhun ei oikein kelpaa. Olen kaksi kertaa ikäisesi, ja olen sopeutunut siihen että olen yksin.
Uskon kuitenkin että sulla käy paremmin, olet vielä todella nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, et ole ainut. Täällä myös yksinäinen n24. Kaipaan ihmisten seuraa mutta sittenkun lähden ihmisten ilmoille ahdistun ja haluan vain kotiin.. Eipä täältä kukaan tule hakemaankaan.
Sama täällä. Ei seurusteluja, ei mitään. Yhä neitsyt.
N29
Ei kannata heittää pyyhettä kehään. Meillä kaikilla on omat traumansa ja menneisyys. Jopa niillä isoiten nauravilla ja muka huolettomilla, osaavat vaan peittää sen paremmin.
Itsellä on luonnevikainen äiti niin tottakai otin luonnevikaisen miehen josta viisi vuotta sitten pääsin eroon ja sirpaleita täällä kokoilen.
Sen olen huomannut ettei todellakaan pidä kertoa kaikkea itsestä. Ei se auta mihinkään. Ei siihen omaan pahaanoloon eikä se tee tutustumista yhtään helpommaksi.
Luota itseesi, on tyhmästi sanottu mutta niin se vaan on. Luota siihen mikä olet tänään, huomenna ja ylihuomenna koska menneisyytesi on muovannut sinua mutta älä anna sen määrätä loppuelämääsi. Ei tarvii olla sosiaalinen jos siltä ei tunnu mutta anna ihmisille mahdollisuus. Kyllä erotat ikävät kivoista heti mutta luota vain itseesi, älä avaudu kipu asioista koska sinut laitetaan "laatikkoon". Jos säästä ei riitä puhuttavaa niin anna olla. Muillakin on suu, keskustelun avaus ei ole yksin sinun velvollisuus.
Tsemppiä! Tule semmoikseksi kuin haluat tulla 💖
Hyvää ruokahalua ja hyvät yöt (=
Toivottaa yks introvertti näppiksen äärestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, et ole ainut. Täällä myös yksinäinen n24. Kaipaan ihmisten seuraa mutta sittenkun lähden ihmisten ilmoille ahdistun ja haluan vain kotiin.. Eipä täältä kukaan tule hakemaankaan.
Sama täällä. Olen sosiaalisesti niin kömpelö. :( N21
Juu tämmöistä tää on joillekin meille. Minä en ole ollut kiusattu kuin korkeintaan kotona (jossa olikin astetta sairaampi henkinen ilmapiiri, mutta se onkin aivan toinen tarina ja minä sitä paitsi paksunahkainen ihminen, joten ei vaikuta tähän), olen oikein sosiaalinen ja menevä, ihmisistä kiinnostunut ja silleesti.
Kuitenkaan minullakaan ei ole ystäviä. No ok, olen katkonut välit kaikkiin, koska en kestänyt niitä sosiaalisia valtapelejä ja dynamiikkoja, joita ihmisten välille muodostuu. En kokenut tosissani ystävystyneeni kenenkään kanssa. En koskaan keskustellut asioistani siten, että kertoessani oman näkökulmani jostain, olisin saanut osakseni ymmärrystä. Sitä vastoin minulle useampi henkilö toitotti ja kertoili kuinka asiaan tulisi todella suhtautua ja kuinka todelliset asiat tosiasiassa ovat. Turhauduin tähän aivan totaalisesti. Jos oma kokemukseni kaikesta on niin ristiriidassa sen suhteen, miten avautumani ihmiset sen kokevat, oli se todella masentavaa ja käytännössä minua heikentävää. Siksi totesin, että juu pärjään ilmankin. Mikä on sääli, koska kaipaan seuraa, mutta en tuollaista seuraa. Tässä iässä on jo hiukan vaikeampi ystävystyä...luulisin.
Miehet sitten taas. Olis ottajia varmaan juu, mutta en kestä sitä miehen ja naisen välistä oletettua dynamiikkaa. Jostain ihmeen syystä useammat miehet kuvittelevat, että heillä on suora määräysvalta minuun ihan vain koska ovat miehiä. Jo useampi tapaus on ihan tosissaan asemoinut itsensä sillä tavalla, että hän on se joka päättää ihan kaiken. Minun kuuluisi olla ihan suorastaan otettu ja kiitollinen tällaisesta armollisesta huomionosoituksesta. Minun elämä kun ei ole mikään semmonen kovin ihmeellinen juttu, jota nyt ei voisi yksi mies ottaa hallintaansa. Toisaalta jotkut taas odottavat sellaista aivan liioiteltua itsenäisyyttä ja ihmeellistä varmuutta joka helvetin päätöksestä, alkaen nyt vaikkapa siitä mihin mentäisiin syömään. Jos vastaan, että no eipä tuolla oikeastaan väliä, niin yksi tyyppi ajattelee minun olevan tahdoton nukke ja menettää tästä syystä mielenkiintonsa, toinen taas kuvittelee tällaisella vastauksella siirtäväni kaiken muunkin päätösvallan hänelle. Että ei ole neutraalia ja sellaista mutkatonta. Olen suuresti pettynyt näiden kokemusten myötä. Joten ei kiinnosta seksi kuin korkeintaan kännissä ja yhden yön verran! Ja mielellään hyvin harvoin.
Tsemii meille! Koitetaan nyt vaan pärjätä. Et varmaan halua kuulla tätä, mutta olet vielä tosi nuori....aikaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ikäiseni, kovasti samanlainen kuin minäkin. Puhelimessani on juurikin vain sukulaisten numeroita. Töissäkin olen yksin, eivätkä ihmiset siellä jaa ajatusmaailmaani millään tavalla tai ymmärrä minua. Saatan olla tapaamatta ketään muita kuin äitiäni ja virastoihmisiä muutaman kuukaudenkin. Olen yksin suurimman osan ajasta. Joskus olen kateellinen tv:ssä esiintyvien kuvitteellisten hahmojen ystävyyssuhteille.
Hassua, eikö? En kuitenkaan ole yksinäinen. Miksi?
Näen kerran pari vuodessa vanhoja lukioystäviä. Se on aika vähän, mutta haluan mieluummin laatua kuin määrää. En tunne itseäni juurikaan yksinäiseksi, sillä minulla on ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja huumoriani. Heillä on myös samanlaisia aiheita kuin minulla, joista ovat kiinnostuneita.
Tarkoitus ei ole lällätellä sinulle, että minullapa on kavereita, koska olin ollut samanlaisessa tilanteessa koko peruskoulun. Tiedän, miltä tuntuu olla toivoton ja yksin. Siksi kysynkin, mistä olet kiinnostunut. Etsi netistä tai harrasteryhmistä ihmisiä, joilla on jokin yhdistävä tekijä kanssasi. Hyvänä esimerkkinä juurikin kiinnostuksenkohteet.
Koen itseni yksinäiseksi mutta eri syistä kuin sinä. Itselläni on kyllä ystäviä ja kavereita, mutta sukulaisia ja perhettä ei. Jouluisin on tosi surullista. Joskus pääsen jonkun ystävän luo, joskus olen yksin. Ystävillä on omat suvut ja perheet. Minulle he ovat tärkeimpiä mutta minä en heille.
Tsemppiä ja voimia, elämälläsi on vielä paljon annettavanaan. Luota siihen. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailma on huomattavasti siedettävämpi hyvin paistetun kananmunan syönnin jälkeen.
nimim. kokemusta on m45
Mulla taas oli kavereita ala-asteella, mutta kaikki kaverit kaikkosivat, kun leikkiminen ja muu sellainen askartelu vaihtui monimutkaisempiin sosiaalisiin kiemuroihin. Nyt olen parikymppinen nuori nainen, jonka sosiaaliset kontaktit rajoittuvat kaupassa käyntiin ja muihin satunnaisiin virastoasioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli nuoruudessa paljon kavereita, mutta sitten etäännyin heistä ja samalla minussa tapahtui jotakin (monia asioista, joita en tässä jaksa avata) ja huomaan, että en saa ystäviä enää mistään. Nuorena, kun ihmisiä, kavereita ja ystäviä pyöri ympärilläni yksittäisiä ja porukoita, olin itsekeskeinen pissis. Erikoista on, että omasta mielestäni olisin nyt parempi ystävä ja sitten en kiinnostakaan ketään.
Tekstisi oli kuin minun kirjoittama. Olen 32 ja minullakaan ei ole kavereita eikä ole ollut sitten yläasteaikojen. Jäin yläasteella yksin ja tulin kiusatuksi. Lukiossa olin yksin ja aina sen jälkeen olen ollut yksin. Jotenkin olen tottunut tähän. Minulla on ainoastaan nettikavereita sekä läheiset välit perheeseeni ja sukuun. Varmaan sen takia en koe olevani täysin yksin, mutta ei nettikaverit täysin korvaa oikeasti läsnä olevaa ystävää. Minäkään en ole koskaan seurustellut tai käynyt treffeillä enkä ole suudellut tai harrastanut seksiä. Tämä kokemattomuuteni hävettää minua niin paljon, että se on yksi syy siihen, miksi en edes yritä löytää ketään. Eniten suren sitä, että haluaisin jo saada lapsia ja perustaa perheen.
Ajan myötä yksin olemiseen on tottunut. Siitä on myös tullut noidankehä, josta en pääse eroon. Jos menen johonkin harrastusjuttuun, jään automaattisesti sivuun ja en puhu kenenkään kanssa. Silti toivon, että joku tulisi minulle juttelemaan.
Olen luonteeltani todella ujo. Se yhdistettynä kiusaamistraumoihin on luultavasti tämän kaiken syynä. Olin koulussa yksin varmaan jotenkin kriittisessä iässä eli murrosiässä ja luulen sen vaikuttaneen siihen, että sosiaaliset taitoni eivät ole kehittyneet. En ole kokenut mitään sellaisia asioita, joita nuoret kokevat kavereiden kanssa. Olen jäänyt kaikesta paitsi. Joskus tuntuu, että minulta on periaatteessa jäänyt yksi elämänvaihe (nuoruus) kokematta.
Nettikavereideni mielestä olen ystävällinen, ihana ja aina kuuntelen muita. Töissäkin minulla on hyviä työkavereita ja mielestäni tulen toimeen ihmisten kanssa ja kaipaan ihmisten seuraa. On vain vaikea tutustua muihin.
Oletko yrittänyt löytää ystäviä esim. netistä? Tai voisitko ajatella, että menisit syksyllä johonkin työväenopiston kurssille tai johonkin harrastusryhmään? Entä oletko koskaan käynyt juttelemassa missään ammattihenkilön luona? Vuosia jatkuneessa tilanteessa ongelmat ovat usein niin syvällä, että siitä on vaikea päästä yksin eroon.
Kuulostaa ihan itseni kirjoittamalta.
N24