Vanhempani käyttäytyvät kuin miestäni ei olisi olemassa

Olemme lähes kolmikymppisiä ja olleet kaksi vuotta naimisissa, ei vielä omia lapsia. Vanhempieni laittamat viestit ja kutsut ovat kuitenkin sellaisessa muodossa, että aivan kuin miestäni ei olisi olemassa. "Koska tuut kotiin?"

Minusta tämä on omituista, koska mieheni on nykyään ensisijainen perheeni. Tämä tieto ei vain tunnu päivittyneen porukoille. Meillä on (ollut) hyvin sisäänpäin lämpenevä perhe, ja naimisiinmenosta huolimatta miestä ei hyväksytä osaksi perhettä vaan hänet jätetään näillä pienillä asioilla ulkopuoliseksi. Tylyä kohtelua on kuitenkin vaikea osoittaa esimerkeillä, koska se on usein vain huomioimatta jättämistä, esimerkiksi ruokapöytäkeskustelussa. Miehen kommentteihin vastataan kohteliaasti, mutta niistä ei jatketa keskustelua. Ei tällaista varmaankaan voi edes vaatia? :D Se kuitenkin vaikuttaa yhteenkuuluvuuden kokemukseen, jos suinkin ymmärrätte.

Porukoillamme vallitsee hyvin vahva kulttuuri, johon on vaikea päästä sisälle ja jossa ei siedetä "muunlaista" käytöstä. Esimerkiksi sälekaihtimia käännetään neuroottisesti kiinni auringon mukaan, jottei parketti vaalene. Perheessämme on käsittelemättömiä ongelmia, mutta suhtautuminen mieheeni ja meidän perheeseemme koskettaa ja häiritsee minua eniten. Omat appivanhempani ovat toivottaneet minut avosylin vastaan ja heille on itsestäänselvää, että olen nykyään osa perhettä. Tämä on se, mihin mieheni on tottunut, joten tilanne on meille molemmille pettymys.

Olen kerran ottanut asian puheeksi äitini kanssa, ja hän selitti, etteivät he edes tunne miestäni, joten miten he voisivatkaan olla läheisempiä. Minusta tässä on kuitenkin suurempi asenneongelma takana. Eikä toisaalta anoppilassa teekään mieli viettää aikaa, jos jatkuvasti muistutetaan omasta ulkopuolisuudesta ja kohdellaan tylysti. Taustalla vaikuttaa mieheni uskonnollinen tausta, jota vanhempani vierastavat. He ovat huolissaan, että minua painostetaan jollakin tavalla. Tässä harmittaa se, että he käyttäytyvät itse syrjivästi, eivätkä kuitenkaan halua keskustella siitä, mitä itse ajattelen asiasta, tai ole kiinnostuneita kuulemaan miestäni. Mies on tällä hetkellä helppo kohde syyttää kiristyneestä tunnelmasta.

Tuntuu, että aika ja etäisyyden ottaminen eivät ole auttaneet tai muuttaneet tilannetta. Olen hienovaraisesti oikonut "milloin tuut käymään?"-kysymyksiä vastaamalla esimerkiksi "kyllä me jossakin vaiheessa taas piipahdetaan!" En kuitenkaan tiedä, onko riidanarvoista kertoa totuus, jos minulta kysytään, miksemme enää käy (tai ennemminkin miksEN enää käy). Haluaisin kuitenkin, että olisimme kaikki läheisempiä.

Miten miniöihin ja vävyihin teidän perheissänne suhtaudutaan? Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Oletteko tällaisessa tilanteessa tekemisissä, joko omien tai appivanhempien kanssa?