Jos kaikki perheen lapset on jonkin sortin terapiassa

Selvennyksenä vielä, että lapset ovat olleet täysin normaaleja ennen oireilua, ei siis ole mitään viitteitä kehityshäiriöistä tms.

Vaikea sanoa, kun ei tunne tarkemmin, mutta joskus jokin neurologinen häiriö selviää vasta myöhemmin. Minulla suvussa mielenterveyshäiriöitä, eikä yhdelläkään meistä lapsista ollut mitään häiriöitä lapsena, mm. isäni siis oli skitsofeenikko. Eli vaikka on tuonkin tason ongelma perheessä, ei se näy välttämättä lapsissa.

Kaksi vaihtoehtoa:

Perhe on ongelmaperhe, lapset konflikteissa ulkomaailmassa, terapiat järjestetty esim koulun aloitteesta.

Perhe korkeasti koulutettu ja aktiivinen, lapsien ongelmiin puututaan herkemmin, kuin tavallisissa perheissä, ja apua haetaan pienempiinkin ongelmiin.

Kyllä ensimmäisenä tulee mieleen, että vanhemmissa on jotain pahasti vialla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ensimmäisenä tulee mieleen, että vanhemmissa on jotain pahasti vialla.

Jos kyse on nimenomaan mt-ongelmista, eikä esim. myöhemmin ilmenneistä neurologisista ongelmista, niin kallistun tähän mielipiteeseen.Vanhemmissa on todella jotain vialla.

Monet neurologiset häiriöt voivat olla perinnöllisiä. Myös alttiuteen psyykkisiin häiriöihin liittyy perinnöllisyyteen. Mutta ei se tarkoita, että juuri lapsen isällä tai äidillä pitää olla niitä samoja häiriöitä, mutta voi olla että muilla lähisukulaisilla on, eli jokin yhteys löytyy. Itse en tiedä kuin että neurologiset häiriöt eivät nyt ainakaan johdu pelkästään kasvatuksesta ja ei sekään, että lapsella on joku psyykkinen häiriö tarkoita välttämättä häikkää kotiloissa. Myös täydellisten kotien ja täydellisten vanhempien kasvatuksesta voi tulla lapsia jotka sairastuvat psyykkisesti.

Tietenkin jos lapsi on pelkästään vaikka masentunut tai itsetuhoinen eikä esim. ole mitään viitteitä oireisiin jotka voisivat johtua neurologisista häiriöistä, niin silloin voisi ehkä joutuakin kotioloista,  tai sitten ei.

Niin ja mitä ajattelisin jos samassa perheessä on useampi sairastunut lapsi? En vetäisi mitään johtopäätöksiä ennenkuin tietäisin paljon enemmän. Onko neurologisia tai mitä vai ovatko diagnoosit kesken? Onko perinnöllistä ja tietenkin niistä kotioloistakin olisi hyvä tietää paljon, siis oikeasti tietää, ei luulla jotain. Monilla lapsilla diagnoosit tarkentuvat vasta useammn vuoden tutkimisen jälkeen. Vaikka olisi kuinka merkkejä jostain ADHD:sta, sitä diagnoosia ei anneta kovin pienelle. Mutta pelkästään psyykkisista häiriöistä tai tieto siitä että sellaisia on, ei voi tehdä omia johtopäätöksiä vanhemmista tai kotioloista tai lasten sairastumisen syitä,  ne voi hyvin osua väärään.

Itse yhden erityislapsen vanhempana voin sanoa että vaikka perheessä olisi vain yksi lapsi psyykkisillä oireilla (meillä on viitteitä neurologisista häiriöistä) ja sisarukset normaaleja, niin silti on monia pölvästejä jotka miettivät tai haluavat jostain syystä ensimmäisenä miettiä että on varmaan jotain häikkää pahasti kasvatuksessa, kotioloissa tms.  Mutta eihän siitä voi heitä syyttää. Joillain ei yksinkertaisesti ole tietoa ollenkaan näistä asioista ja jos vielä et satu olemaan se täydellinen kiitokuva perhe niin avot jotkut ovat jo tehnee tuomionsa. Eivät he välttämättä edes tiedä lapsesta mitään muuta kun että jotain häikkää on mutta osaavat diagnosoida sitten lapsen paremmin kun lääkärit konsanaan.

Itsekin joskus 10 vuotta sitten en tietäny esim. ADHD:sta mitään muuta kun että liittyy ylivilkkaisiin lapsiin ja koska olin nähnyt tapauksen jossa alkoholistiperheen lapsella oli ADHD ajattelin että kyllähän se nyt siitä pääasiassa johtuu. Toisaalta nyt kun tiedän että nämä ovat perinnöllisiä niin en yhtään ihmettele miksi esim. päihdeongelmaisten lapsista usein tuleekin esim. ADHD lapsia. Vanhemmillakin todennäköisesti on se mutta koska ennen ei diagnosoitu tai tiedetty näistä niin sitä ei ole tajuttu.

Toisaalta eihän jokainen aikuinen päihdeongelmainen ole diagnosoimaton ADHD tapaus joten ei nämä mitään yksiselitteisiä asioita ole.

Sinä siis ap puhut ehkä jostain perheestä jonka tiedät . Kiinnostaisi tietää minkälainen on tuo "kestämätön arki". Meinaan aika pahaa täytyy se arki olla jos pelkästään sillä sairastutetaan lapset psyykkisesti.

Terapioita on niin monenlaisia,on puheterapiaa, ravintoterapiaa, traumaterapiaa, toimintaterapia jne.

Niin, en menisi arvuuttelemaan yhtään, ap.

Omista lapsistani toisella on asperger ja sen takia on tullut kiusatuksi. Itsetunto on aika huono, on sosiaalisesri täysin syrjäänvetäytyvä. Erilaisia terapioita on vuosien mittaan saanut monenlaista toimintaterapiasta coachingiin.

Toisella taas puhkesi 15-vuotiaana masennus ja ahdistus, kun joutui rankan koulukiusaamisen uhriksi.

Totta kai olemme miehen kansaa työstäneet asiaa ja yrittäneet etsiä itsestämme korjattavaa, koska toivomme masennusteinimme paranevan mahdollisimman nopeasti. Mutta ainakaan lapsi itse ei koe, että meissä olisi ollut ongelmia.

Mutta toisaalta, me emme myöskään tietysti ajattele, että lapsessa on joku vika, jos hän tarvitsee terapiaa. Minusta ylipäätään on hölmöä ajatella siten, että aina on joku yksittäinen syntipukki löydettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Niin mitä ajattelet, onko perheessä sinusta mahdollisesti jotain tosi pahasti vialla?

Taustatietona sen verran että mitään yhtä, radikaalia kriisiä ei ole ollut mikä olisi johtanut lasten terapian tarpeeseen, vaan kestämätön arki. Vanhemmat ajattelevat että he eivät ole millään muotoa osallisina siihen että useammalla lapsella (puhutaan nyt siis määristä välillä 3-5) on eriasteisia mt-ongelmia. Heistä lapset ovat itse syyllisiä huonoon oloonsa.

Tämä kyllä kalskahtaa ikävältä. Useimmat vanhemmat syyttävät itseään lapsen ongelmista turhaankin. Monet kokevat riittämättömyyttä ja toivoisivat olevansa parempia vanhempia, vaikka ovat oikeasti hyviä vanhempia. Kyllä itselläni tämän tyyppinen ajattelu nostaa niskavillat pystyyn "lapset ovat itse syyllisiä huonoon oloonsa",  jos kyseessä olisi esim. neurologinen syy, onko sekin lapsen itsensä vika? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin mitä ajattelet, onko perheessä sinusta mahdollisesti jotain tosi pahasti vialla?

Taustatietona sen verran että mitään yhtä, radikaalia kriisiä ei ole ollut mikä olisi johtanut lasten terapian tarpeeseen, vaan kestämätön arki. Vanhemmat ajattelevat että he eivät ole millään muotoa osallisina siihen että useammalla lapsella (puhutaan nyt siis määristä välillä 3-5) on eriasteisia mt-ongelmia. Heistä lapset ovat itse syyllisiä huonoon oloonsa.

Tämä kyllä kalskahtaa ikävältä. Useimmat vanhemmat syyttävät itseään lapsen ongelmista turhaankin. Monet kokevat riittämättömyyttä ja toivoisivat olevansa parempia vanhempia, vaikka ovat oikeasti hyviä vanhempia. Kyllä itselläni tämän tyyppinen ajattelu nostaa niskavillat pystyyn "lapset ovat itse syyllisiä huonoon oloonsa",  jos kyseessä olisi esim. neurologinen syy, onko sekin lapsen itsensä vika? 

Mitenköhän vanhemmat ovat sen oikein muotoilleet vai onko tuo kuitenkin ap:n oma näkemys että vanhemmat ajattelisivat että lapsella itsessään on vika? Ei kai se nyt ole sama asia että kuvittelisi että lapsessa olisi itsessään vika tai lapsi olisi paha, jos ajattelee ja oikeastaan tietää että lapsen oireet eivät voi johtua kasvatuksesta tai huonoista kotioloista. Silloinhan tavallaan se on niin että lapsessa itsessään on jokin vika vaikka kuulostaa pahalla. Minä näkisin sen niin että lapsella on jokin sairaus tai alttius jonun sairauden puhkeamiseen. Se on totta että on aivan älytöntä syntipukkeja yrittää löytää. Ei kai se että epäilee että lapsella olisi esim. perinnöllistä alttiutta johonkin (tai otetaan esim. tilanne jossa lapsesta epäillään jopa jotain neurologisen häiriön mahdollisuutta) tarkoita sitä että lapsesta tehdään syntipukki. Ei myöskään vanhemmista tarvitse kenenkään yrittää tehdä syntipukki, ei vanhempien itse eikä toisten.

Minä en itse ajattele että lapset ovat itse syyllisiä huonoon oloonsa mutta tosi asia on että psyykkisiin häiriöihin tai niihin neurologisiin sairastutaan ilman että se olisi kenenkään syy. Se mikä minulle kalskahti tuossa tummennetussa olis tuo lause: vanhemmat ovat sitä mieltä että eivät missään muodossa ole osallisia lasten sairauksiin. Tuo siis kalskahti kyllä siltä että ainakin ap itse on tehnyt jo ratkaisunsa eli vanhemmat ovat syyllisiä ja he vain kieltävät sen? Onko ap aivan varma että ei ole perinnöllisyyttä? Ai niin ap taisi tietääkin tosi hyvin perheen asiat.

Ap puhui myös siitä että ongelmat olivat tulleet yhtäkkiä. Tosiasiahan on että vaikka lapsella diagnosoidaan jotain jota pitäisi hoitaa vasta kouluikäisenä voi olla että aina on ollut se psyykkinen sairaus siellä mutta niin vaimeana että sitä ei ole huomattu tai diagnosoitu ja onhan monesti niinkin että se sairaus on ollut siellä piilevänä aina mutta puhkeaa sitten vain jossain iässä.Sitten on tietenkin niitä tapauksia joissa lapsesta on vauvasta asti huomattu jotain  poikkeavaa mutta varsinaiset tutkimuksethan alkavat yleensä vasta 3-vuotiaana aikaisintaan.

On myös tapauksia joissa perheen voimakkaasti oireileva huomataan ensin ja myöhemmin vasta huomataan että toisellakin lapsella on tod. näk vähän samaa mutta vähempioireisena. Sitten kun mietitään tuon vanhemman menneisyyttä  pikkulapsiaikaan huomataan että siellä onkin asioita tai oireita jotka ovat tällöin jo liittyneet tuohon sairauteen mutta koska ovat olleet lieviä ei ole diagnosoitu tai tutkittu mutta jotain outoa on aina ollut. Eli siis, ei ne psyykkiset sairaudet ole tulleet juuri silloin välttämättä kun ne huomataan.